Sateesta aurinkoon
Matkalla Galapagosilta Gambierille Suomen helleraja (+25°C) meni rikki neljänä päivänä runsaan kolmen viikon aikana - ja olimme tropiikissa! Meri oli harmaa, taivas vieläkin harmaampi, ja satoi lähes päivittäin. Keräsimme sadevettä pressun avulla tankkiin, koska vesikoneemme oli tehnyt lakon, onneksi väliaikaisen. Astiat pestiin merivedellä, vain huuhtelu hoidettiin makealla vedellä, ja pyykit päätimme pestä vasta Gambierilla. Vaikka olimme tottuneet koleaan ja sateiseen säähän pohjoisessa, tropiikissa se tuntui jotenkin kohtuuttomalta. Viimeisten parin päivän kuluessa lähestyessämme Gambieria ilma alkoi kuitenkin lämmetä, ja aurinkokin pilkahteli pilvien lomasta.
Lähtiessämme Galapagosilta olimme lyöneet vetoa siitä, milloin saapuisimme Gambierille. Pekan veikkaus oli 15. ja Riitan 17. 12. Kumpikaan ei voittanut vetoa, sillä ankkuroimme Gambierin riutan sisäpuolella olevan Taravain saaren lahdelle 16. päivä klo 10.05. Olimme Alaskan jälkeen vihdoinkin paikassa, jonne ihan oikeasti halusimme tulla!
Ilahduttavan terveennäköisten korallien lomassa uiskenteli kirkkaansinisiä papukaijakaloja, ja rannalla kasvavien palmujen alla käyskenteli komea kukko ja parvi kanoja. Olisi siis ollut tarjolla aidosti vapaan kanan munia, mutta pesää emme valitettavasti löytäneet. Sen sijaan otimme mukaamme pari rantahiekalle pudonnutta kypsää kookospähkinää, joita ravut eivät olleet vielä ehtineet rikkoa. Pekka tekee niistä myöhemmin kookosmaitoa perinteisellä polynesialaisella menetelmällä rapakokoa käyttäen. Pudotimme palmusta myös muutaman tuoreen kookospähkinän juotavaksi.
Parin päivän kuluttua siirryimme Mangarevan saarella olevan Rikitean kylän edustalle kirjoittautuaksemme sisään Ranskan Polynesiaan. Kylästä löytyvät paitsi posti, leipomo ja ravintola, jossa on kohtalaisen hyvin toimiva nettiyhteys, myös ruokakaupat. Tällä hetkellä tilanne on tosin se, että tuoretuotteet ovat loppumassa kauppojen hyllyiltä, eikä ravintolassa ole myytävänä lainkaan olutta (Hinano). Huoltolaiva saapuu saarelle vasta torstaina. Onneksi kumpikaan meistä ei voittanut vetoa, jonka palkintona olisi ollut pullo kylmää olutta. Kyllä voittajaa olisi nyt harmittanut!
Saimme sähköpostitse tiedon, että eläkkeellä olevan laivakoira Latten nimellä on avattu keräystili jääkarhujen auttamiseksi. Upea juttu, ja toivomme kaikkien kynnelle kykenevien osallistuvan keräykseen hyvän asian puolesta! oma.wwf.fi/jaeaekarhu/5-7363
Kävimme hetki sitten postissa vaihtamassa valuuttaa ja viranomaisten luona ilmoittautumassa. Kunhan olemme saaneet vielä järjestettyä mm. polttoainetäydennyksen lähdemme tutustumaan ympäristöömme. Riutan sisäpuolella olevat lukuisat saaret ja motut suorastaan houkuttelevat luontoretkille!
Tapaamisia Mangarevalla
Olimme lukemassa sähköposteja JoJo:n kuppilassa, jossa on Rikitean ainoa ilmainen nettiyhteys. Viereisessä pöydässä istui neljä purjehtijaa, kolmihenkinen itävaltalaisperhe ja ranskalainen yksinpurjehtija, tai niin me ainakin luulimme. Kun Pekka siirtyi naapuripöydän ääreen ottaakseen osaa mielenkiintoiseen keskusteluun, ‘ranskalainen’ yksinpurjehtija kysyi Pekalta “Oletko sinä siitä suomalaispaatista?” selvällä suomen kielellä. Pekan toivuttua hämmästyksestä, kävi ilmi, että purjehtijan äiti oli suomalainen, isä saksalainen, hän oli kasvanut Ruotsissa ja asuu Ranskassa. Eikä hän ollut myöskään yksinpurjehtija, vaan hänellä oli seuranaan 14-vuotias reipas laivakoira Lupi, joka on ilahduttanut Sareman miehistöä vierailuillaan.
Ollessamme postissa vaihtamassa USA:n dollareita Pacificin frangeiksi, rikitealainen mies tuli kysymään, vaihtaisimmeko rahat hänen kanssaan. Kurssi olisi sama kuin postissa, joten suostuimme ilman muuta vaihtoon. Mies tiedusteli, mistä maasta me olemme, ja kun kerroimme olevamme Suomesta, hän sanoi osaavansa vain yhden suomalaisen sanan, ja oli tietysti helppo arvata, millainen sana oli kyseessä. Kun kysyimme, mistä hän oli suomensa oppinut, mies näytti käsivarressaan olevaa Muukalaislegioonan tatuointia ja sanoi Laitisen opettaneen. Tapaamisemme jälkeen aina, kun mies tulee mopollaan meitä vastaan kylän raitilla, hän nostaa kätensä iloiseen tervehdykseen ja huutaa jo kaukaa sen ainoan osaamansa suomenkielisen sanan eli ’Perrkele!’