Port Hardy 13.9.

Inside Passage 27.8. - 13.9.

Suunnitelmamme toimi hienosti, ja moottoroimme Inside Passagen toistaiseksi avoimimman legin Ketchikanista Kanadaan ilman vastavirran aiheuttamia ongelmia. Dixon Entrance saattaa olla hyvinkin hankala kovilla tuulilla, mutta nyt tuulta ei ollut lainkaan vaan moottoroimme koko matkan täysin tyynessä. 

 

Kun olimme ylittäneet USA:n ja Kanadan välisen rajan, aurinko tuli vihdoin esiin muutaman viikon odottelun jälkeen, ja saavuimme ikään kuin uudestaan kesään. Pudotimme ankkurin suojaisaan Dundas Islandin poukamaan (54º 35,676' N, 130º52,209' W). Lahdella oli jo vene, ja toinen saapui heti jälkeemme, joten jatkossa saamme ilmeisesti unohtaa yksinäiset ankkuripaikat. Nostimme seuraavana aamuna saalinkiin Kanadan vieraslipun ja Q-lipun ja jatkoimme matkaa Prince Rupertiin, jossa teemme maahantuloselvityksen.

Saavuimme Prince Rupertin satamaan klo 18 tietämissä ja yritettyämme aikamme saada VHF:llä yhteyttä sekä Cow Bay Marinaan että Prince Rupert Yacht and Rowing Clubiin menimme vanhan opaskirjamme ohjeiden mukaisesti Rushbrook Harbourin laituriin, jossa oli tilaa vain moottoriveneen kyljessä. Satamamestarin toimisto oli jo mennyt kiinni, joten jäimme pohtimaan, miten tekisimme maahantuloilmoituksen. Laiturin kaiteesta löytyi lopulta kyltti, jossa oli puhelinnumero saapumisraportointia varten, ja laiturilla oli puhelinkioski, joka ei kuitenkaan toiminut. Päätimme kokeilla myös suomalaista kännykkäämme, joka oli lakannut toimimasta Alaskaan tulomme jälkeen. Totesimme iloksemme olevamme taas linjoilla, ja raportointi oli hoidettu hetkessä. Teimme kävelyretken kaupungin keskustaan, joka näytti menneen jo osittain talviteloille, olihan turistikausi loppumaisillaan. Viivyimme ankeassa satamassa vielä yhden yön.

Satamassa oli seuraavana aamuna tyyntä, mutta ulkona 15 solmua vastaista, sankkaa sumua ja sadetta. Valitsimme vähemmän kuljetun reitin varsinainen Inside Passagen itäpuolelta. Pudotimme ankkurin illansuussa Kumealon Inletin lahteen (53º 51,811' N, 129º 58,803’), mutta emme laskeneet jollaa taaveteista, sillä jatkuva sade ei innostanut ulkoiluun.

Aamuun mennessä sade oli loppunut, mutta niin oli tuulikin, joten jatkoimme taas moottoroiden sopivan päivämatkan päässä olevaan kauniiseen Lowe Inletin ankkurilahteen (53° 33,405' N, 129° 34,142' W). Koska meressä kelluu paljon puutavaraa, sekä tukkeja että tuoreita suuria kuusia, eteneminen on turvallista vain valoisaan aikaan. Laskimme jollan veteen ja menimme pudottamaan rapumerran lähelle rantaa noin seitsemän metrin syvyyteen. Samaan ankkuripaikkaan tuli myöhemmin kolme muutakin venettä, jotka kuitenkin poistuivat seuraavana aamuna. Jäätyämme yksin päätimme viettää lahdessa vielä toisenkin yön. Teimme jollaretken lahden ympäri ja palatessamme takaisin veneelle näimme rannalla kaksi nuorta sutta. 

Pekka hyödynsi ylimääräisen päivän vaihtamalla sisempään keulastaagiin rullalaitteen (Profurl) laakerin ja tiivisteet, sillä parikymmentä vuotta olivat tehneet tehtävänsä. Ongelma oli ollut onneksi tiedossa ja varaosat hankittu hyvissä ajoin. Jonkin verran työläs remontti onnistui hienosti, mutta rapuja emme saaneet!

Seuraava ankkuripaikkamme oli Coghlan Inlet (53° 23.863' N, 129°16.773' W). Varsin laajalla matalalla alueella on tilaa kymmenille veneille, mutta nyt veneitä oli vain kolme. Liikennettä oli paljon, ehkä läheisen kylän vuoksi. Paikassa ei ollut juuri katsottavaa, joten ohjelmassa olivat lähinnä Illallinen ja nukkumaanmeno. 

Saavuttuamme seuraavana iltapäivänä Khutze Inletin (53º 05,122' N, 128º 26,227' W) suulle laskimme vaihteeksi katkarapumertamme 115 metriin kohtalaisen lähelle rantaa. Lahden toisella puolella oli ryhävalaita ruokailemassa. Valaat tulivat pikku hiljaa lähemmäs meitä, ja hetken kuluttua niitä oli joka puolella venettä. Valaita oli enemmän kuin olemme milloinkaan aiemmin nähneet yhdellä kertaa! 

Ajaessamme sisälle lahteen Riitta totesi, että kaikkien näiden valaiden jälkeen olisi mukava nähdä vaihteeksi karhu. Pekka taas sanoi toivovansa, etteivät valaat vaan veisi mukanaan katkarapumertaamme. Matkalla ankkuriin näimme mustakarhun kalassa rantaan laskevassa lohijoessa ja - varmasti olette jo arvanneetkin - seuraavana aamuna mennessämme nostamaan katkarapumertaamme, sitä ei näkynyt enää missään. Valaat olivat vieneet merran mukanaan!

Ajoimme tyynessä ja aurinkoisessa säässä Bottleneck Inletin 52° 42,547' N, 128° 24,039' W) kapeaan ankkurilahteen. Meillä oli jolla jo valmiiksi alhaalla, joten menimme tapamme mukaan tutustumaan paikkaan. Lahden pohjukassa oli lohijoki, ja joessa iso mustakarhu, joka näytti turhaan etsivän kalastettavaa. Lohikausi oli joessa kaikesta päätellen jo ohi. 

Poistuessamme lahdelta seuraavana aamuna näimme väylällä kaksi ryhävalasta. Toinen valaista sukelsi ja syöksyi lähes saman tien ylös merestä kuin raketti (breaching), ja toinen läiski usean metrin pituisella evällään merenpintaa niin että vesi pärskyi (flipper-slapping). Syytä tällaiseen käyttäytymiseen ei tietääksemme ole pystytty selvittämään. Meidän mielestämme näin tekevät onnelliset valaat!

Moottoroimme tyynessä viitisen tuntia seuraavaan yöpymispaikkaamme Arthur Island Anchorage (52° 27,448' N, 128° 16.486' W), jossa saatoimme valita kahdesta ankkuripoukamasta. Valitsimme lähimmän, jossa oli tilaa vain yhdelle veneelle. Paikka oli epätavallisen ruma, soraisilla rannoilla ajopuita eikä paljon muuta nähtävää. 

Olimme katsoneet seuraavan ankkuripaikan opaskirjan mukaan, mutta lahden suulla olikin 12 metrin korkeudella sähkölinja. Luonnollinen valinta oli siis Shearwater, pieni kylä, jossa oli marina ja kauppa. Marinassa olisi ollut hyvin tilaa, mutta pudotimme mieluummin ankkurin aallonmurtajan ulkopuolelle (52° 08,962' N, 128° 04,981' W). Kävimme jollalla kaupassa ostamassa leipää ja vihanneksia. Hetken kuluttua ankkuripaikalle saapui myös ranskalaisvene, jonka olimme tavanneet ensimmäisen kerran jo Wrangellissa ja sen jälkeen lähes jokaisessa kaupunkisatamassa. Vietimme mukavan illan heidän veneessään, ja kuten arvata saattaa, juttua olisi riittänyt vaikka koko yöksi. 

Lähdimme aamulla käytyämme ensin kaupassa ostamassa kokoon taittuvan rapumerran vanhan ruostuneen tilalle ja köyttä valaan viemän tilalle. Tulimme Gunboat Passagen kautta, jossa kapeudestaan huolimatta ei ole juurikaan vuorovesivirtaa. Reitti oli kaunis lievästä sateen aiheuttamasta harmaudesta huolimatta. Jatkoimme Fisher Passagen kautta Kwakume Inletiin ankkuriin (51° 42,606' N, 127° 52,428' W). Jälleen hyvin suojainen paikka, vaikka onkin Queen Charlotte Straitiin johtavalla aukolla. 

Tarkoituksemme oli jatkaa matkaa seuraavana päivänä, mutta kuunneltuamme sääennusteen, päätimme jäädä vielä yhdeksi yöksi ja jatkaa ravustusta. Olemme nyt kuunnelleet ennusteita kolmen päivän ajan ja ihmetelleet. Alueelle annettiin ensin kovantuulenvaroitus (25-35 solmua SE), kaksi päivää sitten se muuttui myrskyvaroitukseksi (40-50 solmua SE), mutta viereisen aseman, Egg Islandin lukemat pysyttelevät 10 solmun tietämissä. Ongelmana on tietysti se, ettemme täällä suojaisessa ankkuripaikassamme tiedä, mitä ulkopuolella tapahtuu. Nykyisen ennusteen mukaan voisimme lähteä jatkamaan matkaa huomenna, mutta saapa nähdä.

      Matkalla uuteen osoitteeseen.

Ennuste osui täysin nappiin, ja saavuimme tänään puolen päivän aikaan Port Hardyn Quarterdeck Marinaan. Jatkamme parin päivän kuluttua matkaa kohti USA:n Bellinghamia, joka tulee näillä näkymin olemaan viimeinen satamamme ennen kuin käännämme Sareman keulan kohti Ranskan Polynesiaa.