Reykjavik
Reykjavikin marina sijaitsee mukavasti aivan kaupungin ydinkeskustassa Harpa-konserttitalon vieressä. Marinan varsin kohtuulliseen hintaan sisältyivät sähkö, vesi, suihku ja pesutupa. Kaikki kaupungin palvelut olivat kävelymatkan päässä, muiden muassa Sareman miehistölle aina yhtä tärkeä kirjasto. Kuin juuri meitä ajatellen siellä oli tuulikaapissa teline, jossa oli poistokirjoja. Kaikki kirjat olivat jostain syystä englanninkielisiä ja mikä parasta - ilmaisia! Otimme ensimmäisen kerran mukaamme viisitoista kirjaa, seuraavalla kerralla viisi, minkä jälkeen totesimme, että ehkä kirjoja olisi jätettävä muillekin.
Saatuamme Sareman huollettua, pyykit pestyä ja tuoreruoat hankittua olimme jälleen valmiit jatkamaan matkaa. Jostain syystä tuntuu siltä, että mitä pidemmälle kotimatkamme etenee, sen pikemmin haluaisimme jo olla perillä.
Vestmannaeyjar
Laavakenttiä ja lunneja
Moottoroimme Islannin etelärannikolla sijaitsevaan Vestmannaeyjarin saaristoon rasvatyynessä. Alue on vulkaanisesti erittäin aktiivista, kuten tietysti koko Islanti. Vestmannaeyjarin uloin ja maailman ehkä nuorin saari Surtsey syntyi vuonna 1963 tapahtuneen vedenalaisen purkauksen seurauksena. Ja vuonna 1973 saariston suurimman ja ainoan asutun saaren Heimaeyn rantaniitylle nousi yli 200 metriä korkea Eldfellin tulivuori.
Laavavirta ehti haudata osan kaupungin rakennuksista yli kymmenen metrin syvyyteen ennen kuin sen eteneminen saatiin pysäytettyä noin seitsemällä miljardilla litralla kylmää merivettä. Mutta kuin korvaukseksi, muodostunut laavakenttä kasvatti saaren pinta-alaa lähes viidenneksellä.
Matkalla Vestmannaeyjariin pysähdyimme kalastamaan paikkaan, jossa kartan mukaan on vettä noin 75 metriä. Pekka oli tuskin ehtinyt saada vieheen veteen, kun Sareman ympärille alkoi kertyä lintuja. Opportunistit olivat tällä kertaa sataprosenttisesti myrskylintuja, yhtään lokkia, tiiraa tai liitäjää ei näkynyt. Miksikähän?
Vain muutaman minuutin kuluttua nostimme merestä lounaskalamme. Red rock fish, red snapper vai…? Olipa kala nimeltään mikä tahansa, paistettuna se oli aivan erinomaisen herkullista!
Saapuessamme Vestmannaeyjabariin laiturilla odotteleva satamapalvelija osoitti meille kiinteän laiturin päädyssä olevaa vapaata paikkaa. Kuultuamme vuoroveden olevan runsaat neljä metriä, menimme mieluummin satama-altaan sisällä kalastusaluksessa kiinni olevan hollantilaisen purjeveneen kylkeen. Näin meidän ei tarvinnut säätää kiinnitysköysiä vuoroveden vaihteluiden mukaan.
Vestmannaeyjarin saaristo on yksi maailman suurimmista lunnien pesimisalueista. Atlannin puolen lunni oli meille aivan uusi tuttavuus, ja koska tämä saattoi olla se viimeinen ja ainoa mahdollisuutemme nähdä niitä luonnossa, kaivoimme pitkästä aikaa esiin taitettavat polkupyörämme. Tosin yksikin pyörä olisi riittänyt, sillä Pekka päätti lopulta jättää kipeytyneen selkänsä takia linturetken väliin.
Riitta sen sijaan lähti polkemaan saaren poikki sen eteläiseen kärkeen ja totesi polkiessaan loivia mutta loputtomilta tuntuvia ylämäkiä ja taluttaessaan pyörää liian jyrkissä ylä- ja alamäissä, että Pekan päätös oli ollut harvinaisen järkevä.
Matkailuesitteen mukaan eteläisellä niemellä on erityinen lunnitalo, josta käsin saattoi häiritsemättä seurata lintujen elämää. Rakennus osoittautui kuitenkin suureksi pettymykseksi, sillä lähimmät lunnit erottuivat vain valkoisina pisteinä vihreää ruohikkoa vasten. Näinkin kauas tultuaan Riitta ei kuitenkaan halunnut antaa periksi vaan lukitsi pyöränsä lammasaitaan, kiipesi aidan yli ja lampaiden polkuja seuraten meni lähemmäs rinnettä, jossa lunnit pesivät. Vaikka etäisyys lintuihin oli täälläkin huomattava, maksimizoomauksella sai kuitenkin otettua muutaman lunnikuvan muistoksi.
Toisin kuin Tyynenmeren lunneilla, joilla silmänseutu on kesällä kirkkaan valkoinen mutta talvella harmahtava, Atlannin lunneilla silmänseutu on harmahtava myös kesällä, ja talvella se muuttuu aivan suttuisen harmaaksi. Ottaen huomioon, että elimme parhaillaan elokuun alkua, tällä lunniparalla vuodenajat olivat ilmeisesti menneet pahasti sekaisin.
Nyt kun lunnit oli nähty ja laavakentillä patikoitu, olimme jälleen valmiit jatkamaan kotimatkaa. Islannista jäi tosin niin miellyttävä kuva, että jos aikaa olisi ollut enemmän, olisimme mielellämme kiertäneet saaren pohjoisrannikon kautta. Ehkä seuraavassa elämässä, matkallamme Grönlantiin.
Tuulikarttojen perusteella lähdemme huomenna liikkeelle kohti Norjaa tai vaihtoehtoisesti Färsaaria, mutta jos tuulten jumalat ovat suosiollisia jatkamme suoraan Tanskaan. Asia selviää noin viikon kuluttua!
