Saturday 26 August 2017

Ketchikan 26.8.


Inside Passage 15. - 26.8.


Petersburg (56º48,819'N, 132º57,700’W) tunnetaan myös nimellä Little Norway, koska suurella osalla kaupunkilaisista on norjalaiset sukujuuret. Kaupungissa liehuivat USA:n ja Norjan liput ripirinnan, ja katuja on nimetty norjalaisten tutkimusmatkailijoiden ja heidän alustensa mukaan. Petersburgiin tulo ja sieltä lähtö oli ajoitettava tarkasti voimakkaiden virtausten takia. Jouduimme ottamaan laituriin tulon uusiksi, koska virtaukset alkoivat viedä Saremaa liikaa sivuun. Lähtö oli taas ajoitettava sen mukaan, mihin suuntaan virtaukset menivät Wrangell Narrowsin salmessa, jota pitkin moottoroimme kaksi päivää myöhemmin Wrangelliin.


Wrangell Narrowsin kapeassa salmessa vuorovesivirtaukset ovat pahimmillaan 9 solmua. Ajoitimme menomme niin, että puolimatkaan olisimme nousevassa virtauksessa eli myötävirrassa ja loppumatkan olisimme vastaavasti laskevassa myötävirrassa. Olimme ehkä hiukan aikaisessa, koska tietokoneohjelmamme ei huomioinut kesäaikaa. Eroa oli vain tunti, joten meillä oli hiukan vastavirtaa loppumatkalla, mikä ei kuitenkaan aiheuttanut ongelmia. Kerran matkan aikana jouduimme menemään sivuun ja antamaan tilaa vastaantulevalle ponttoonille.


Wrangellissä (56º27,859'N, 132º22,887’W) saimme paikan vanhassa keskustassa olevasta satamasta. Vietimme kaupungissa kaksi mukavaa päivää siitä huolimatta, että vettä tuli koko ajan kuin saavista.Vierailumme ehdoton kohokohta oli käynti Nolan Centerin museossa, jossa saimme jälleen ihailla tlingitintiaanien taidetta ja tutustua alueen historiaan valokuvanäyttelyn avulla. 


Lähdimme Wrangellistä aikaisin aamulla otettuamme ensin polttoainetta. Moottoroimme sateessa East Passagen kautta Madan Bayn ankkurilahteen (56º24,056'N, 132º10,361’W), joka sijaitsee juuri ennen kapeikkoa, jossa virtaukset saattavat olla jopa 10 solmun luokkaa. Ankkuripaikka oli ikään kuin kulman takana suojassa kaikelta. 


Seuraavana aamuna siirryimme vain noin kymmenen mailin päässä olevaan Berg Bayn lahteen (56º21,732'N, 132º00,517’W), joka sijaitsee heti kapeikon jälkeen. Tulimme kapeikosta melko hyvin virtausten mukana ja ankkuroimme lahden pohjukkaan mutaiseen veteen. Rapumertamme oli vedessä yli yön, mutta jäimme ilman saalista. Aamulla laitoimme illalliseksi nauttimiemme katkarapujen kuoret mertaan, ja illan suussa saimme ravun (Dungeness), mutta valitettavasti vain yhden. Kolmantena aamuna moottoroimme Anan Creekin lohijoelle, jonne nousee kutemaan sekä lohia että taimenia, ja kalojen suuri määrä houkuttelee paikalle runsaasti karhuja.


Moottoroimme tyynessä ja pitkästä aikaa sateettomassa säässä Anan Bayn ankkurlahteen (56º11,101'N, 131º53,821’W). Oli alaveden aika, kun ajoimme jollalla rantaan. Meillä oli parikymmentä metriä köyttä ja sen päässä ankkuri, jonka laitoimme  mahdollisimman ylös kuivalle maalle. Rannasta alkoi putouksille johtava polku, joka kulki läpi uskomattoman kauniin sademetsän. Vaikka olimme karhujen valtakunnassa, meillä ei ollut mukana valopistoolia, tällä kertaa ei edes soihtuja. Sen sijaan puhuimme ja lauloimme (Riitta) mm. “Jos metsään haluat mennä nyt…” koko ajan kovalla äänellä, jotta karhut tietäisivät, että olimme tulossa. Menomatkalla näimme kuitenkin vain yhden harmaakarhun, joka oli kalastamassa lohikosken ja ankkurilahden välissä olevassa matalikossa. 


Lohikoskella oli useita karhuja kalassa. Jostain syystä kaikki karhut olivat mustakarhuja, mikä toisaalta oli mukavaa vaihtelua meille, jotka olimme tähän asti saaneet seurata enimmäkseen harmaakarhujen elämää. Seurasimme lohikoskella useamman tunnin ajan karhujen kalastusta ja palasimme veneelle mukanamme varmastikin yli tuhat valokuvaa muistikuvista puhumattakaan. Taivaltaessamme takaisin veneelle, polun mutkan takaa ilmestyi yllättäen mustakarhu. Pysähdyimme paikoillemme ja jäimme odottamaan karhun reaktiota. Karhu lähti hitaasti tallustamaan meitä kohti, jolloin päätimme tietysti perääntyä. Noin kymmenen metrin päässä pysähdyimme jälleen. Karhu tuli kuitenkin edelleen meitä kohti, joten jatkoimme perääntymistä toiset kymmenisen metriä ja jäimme sitten katsomaan, mitä karhu tekisi seuraavaksi. Onneksemme se päätti nyt siirtyä pois polulta ja hävisi hetken kuluttua pensaikkoon.


Ehkä Riitan olisi pitänyt laulaa vielä kovempaa “Metsän poika tahdon olla…”, mutta todennäköisesti sekään ei olisi auttanut, sillä karhuja on Alaskassa joka puolella, eivätkä kaikki karhut ole ihmisarkoja. Tärkeintä on, että ihmiset tietävät, mitä pitää tehdä, kun he kohtaavat karhun. On pysyttävä rauhallisena, eikä missään nimessä pidä yrittää pakoon, sillä karhu voittaa joka lajissa, olipa se sitten juoksu, kiipeäminen tai paini. Vaarallisimpia karhuja ovat emokarhut, jotka puolustavat pentujaan sekä nuoret urokset, jotka haluavat kokeilla voimiaan. Tämä karhu oli iso aikuinen uros, joka ei ollut meille varsinainen uhka. Siitä huolimatta, että tiesimme tämän kaiken, on myönnettävä, että kokemus oli kaiken kaikkiaan varsin jännittävä.


Saavuttuamme takaisin rantaan, Pekan ei auttanut muu kuin kahlata polviin saakka ulottuvaan veteen ennen kuin nousuveden alle jääneiden kivien välissä oleva jollan ankkuri löytyi. Palasimme veneelle sateen alkaessa taas ropista taivaalta.  Nostimme saman tien ankkurin ja ajoimme vain muutaman tunnin päässä olevaan Santa Anna Inletin (55º58,690'N, 131º56,079W) lahteen. Pysähdyimme menomatkalla lahden suulle ja laskimme katkarapumertamme noin 100 metriin. Aamulla lähtiessämme nostimme merran, jossa oli kahdeksan suurta katkarapua eli varsin sopiva lounas.


Tarkoituksemme oli ankkuroida seuraavaksi yöksi Meyers Chuckin sisälahteen, josta on Alaskan viimeiseen satamaan Ketchikaniin vain noin 30 mailia. Saimme pitkästä aikaa purjehtia jonkin aikaa, mutta saavuttuamme Clarence Straitin salmeen 40+ solmun vastainen tuuli nousi aivan hetkessä pari mailia ennen Meyers Chuckia. Kun vastakkaisista suunnista tulevat virta ja tuuli saivat vielä aikaan pahan ristiaallokon, meidän oli luovuttava Meyers Chuckiin menosta, vaikka kylä oli aivan näköetäisyydellä. Teimme siis U-käännöksen ja purjehdimme Vixen Inletiin (55°48,152'N, 132°02,472’W) odottamaan parempaa keliä. Ankkuripaikkaamme osui jonkin verran Dixon Straitilta tuleva tuuli, joten voimme helposti varmistaa kelin ennen seuraavaa yritystä.  


Lähdimme Vixen Inletistä seuraavana aamuna ja moottoroituamme vain muutaman tunnin lähes tuulettomalla merellä pudotimme ankkurin Meyers Chuckin sisälahteen. Vierailumme jäi varsin lyhyeksi, sillä nousimme aamuyöllä ja lähdimme varhaisaamiaisen jälkeen purjehtimaan Clarence Straitin salmea pitkin kohti Ketchikania. Vuorovesitaulukoiden mukaan meillä olisi pitänyt olla 3-4 solmun myötävirta, mutta jälleen kerran taulukkojen tiedot eivät pitäneet paikkaansa. Myötävirta antoi odotuttaa itseään, ja kun tuuli nousi 5:stä solmusta 25-30:een solmuun suoraan nenästä, huvipurjehduksesta ei ollut tietoakaan. Meyers Chuckista on noin 30 mailia Ketchikaniin, ja matkaan kuluu normaalisti noin 6 tuntia. Me luovimme Clarence Straitin salmea edestakaisin kaikkiaan 50 mailin verran, ja aikaa tähän kului 12 tuntia. Meillä on Clarence Straitille ihan oma lempinimensä, jota emme tässä yhteydessä viitsi mainita. 


Olemme nyt Ketchikanissa, jossa kirjoittaudumme ulos USA:sta. Vettä tulee taivaan täydeltä, ja viikonlopuksi on luvattu myrskytuulia. Jatkuvat sateet eivät johdu pelkästään siitä, että olemme sademetsäalueella, vaan osasyyllinen on myös taifuuni Banyan. Viime tiistaina Ketchikanissa tehtiin uusi ennätys: sateen määrä keskiyöstä keskiyöhön mitattuna oli 10,6 cm, joka on lähes kaksi kertaa niin paljon kuin sata vuotta aiemmin vastaavana aikana mitattu suurin sademäärä. 



Heti kun sää sallii, jatkamme Prince Rupertiin, jossa kirjoittaudumme sisään Kanadaan. Lähtö huomenna aamulla olisi ihanteellinen. Alkumatkalla muutama maili hiukan myötävirtaa, ja vuoroveden vaihtuminen kääntää virran kapeikon jälkeen jälleen myötäiseksi. Viiden solmun nopeudella olisimme taas menossa seuraavaan kapeikkoon myötävirrassa. Suunnitelma vaikuttaa hyvältä, mutta saapa nähdä, toimiiko se käytännössä.

Monday 14 August 2017

Petersburg 14.8.

Inside Passage 6. - 14.8.


Olimme tulleet Cordovaan (60.32,694N 145.45,915W) surkean sään takia, mutta kuinka ollakaan, Cordovassa viettämiemme parin päivän aikana aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, eikä sateista tai sumusta ollut tietoakaan. Veneen huolto oli kuitenkin tehtävä jossain vaiheessa, ja ehkä mieluummin nyt kuin myöhemmin. 


Orca Bayn lahdessa matkalla Comfort Coven ankkuripoukamaan kohtasimme noin kymmenen yksilön miekkavalasperheen. Prince William Soundissa voi nähdä kahdenlaisia miekkavalaita, joita kutsutaan englanniksi termeillä Transient ja Resident. Transientit ovat lihansyöjiä, joiden ruokavalioon kuuluvat mm. hylkeet ja merileijonat, ja ne uivat pitkiä matkoja siirtyen paikasta toiseen. Residentit taas syövät pelkästään kalaa ja pysyttelevät PWS:ssa ja sen lähiympäristössä. Sareman ympärillä uivat miekkavalaat olivat selvästikin residenttejä nauttimassa lohiaamiaista.


Viivyimme Comfort Coven (60.42,759N 146.05,366W) poukamassa vain yhden yön. Aamulla ennen kuin siirryimme lahden toisella puolella olevaan ankkuripaikkaan, ajoimme jollalla lahden pohjukassa olevalle joelle ja otimme sieltä kaksi lohta, joista toinen oli kiinni koukussa peräpäästään. Alaskassa on käytössä kaksi eri termiä riippuen siitä, miten kala on jäänyt kiinni koukkuun: kun se on kiinni suusta, verbi on angle eli onkia/uistella, ja kun se on kiinni koukussa mistä muusta paikasta tahansa kuin suusta, käytetään termiä snag. Jokisuut ovat tällä hetkellä niin täynnä lohia, että kun tiheään kalaparveen heittää uistimen, aivan varmasti koukku osuu johonkin paikkaan kalaa. Viime aikoina joka toinen saamamme kala onkin tullut ‘snaggaamalla’.


Matkalla Olsen Bayn (60.44,908N 146.11,677W) lahteen aurinko katosi pilvien taakse, eikä sitä ole sen jälkeen näkynyt. Laskiessamme ankkuria, alkoi sataa, ja koko lahti oli pian paksussa sumussa. Kyllästyneinä jatkuvaan harmauteen nostamme ankkurin huomenna (3.8.) ja aloitamme noin 400 mailin purjehduksen Inside Passageen, ja toivoaksemme aurinkoon! 


Kolmen vuorokauden matka Inside Passageen sujui kohtalaisen kivuttomasti moottoripurjehtien tuulen ollessa viidestä kymmeneen solmuun suoraan takaa. Taivas oli pilvessä koko matkan ja rannikko sumun peitossa, mutta saavuttuamme Inside Passageen elämä kirkastui jälleen auringonvalon myötä.


Menimme ensimmäiseksi yöksi ankkuriin Inian Coven lahteen (58.15,575N 136.19,729W), jossa vuorenrinteiltä alas puhaltavat williwaw-tuulet riuhtoivat Saremaa pitkälle yöhön. Lähdimme heti aamiaisen jälkeen jatkamaan matkaa Hoonahiin, joka on suurin tlingit-intiaanien yhdyskunta Alaskassa.


Tlingit-intiaaneihin kuuluu kaksikymmentä eri heimoa, jotka vuorostaan jakautuvat useampiin klaaneihin. Hoonah (58.06,424N 135.25,774W), joka tunnetaan myös nimellä Xunaa, on xunaa káawu -heimon asuinpaikka. Tlingitien omalla kielellä eli lingitiksi xunaa tarkoittaa ‘suojaa pohjoistuulelta’, mikä viittaa Hoonahin kylän erinomaiseen sijaintiin. 


Tlingitien perinteistä veisto- ja maalaustaidetta sai ihastella joka puolella Hoonahia. Sitä oli talojen sienissä, kauppojen kylteissä, tienviitoissa ja jopa puistonpenkeissä, ja taidokkaasti veistettyjä toteemipaaluja oli pystytetty pitkin kylän raittia. Riitta jutteli toteemipaalua veistämässä olleen tlingitin kanssa, joka kertoi, että noin seitsemän metriä korkean paalun veistämiseen kuluu kolmelta mieheltä kuutisen kuukautta. Toteemipaaluja pystytetään yhä vainajien muistoksi, kertomaan tarinoita menneisyydestä, jakamaan tietoa ja  opastamaan. 


Vietimme Hoonahissa kaksi mukavaa päivää, jotka eivät kuitenkaan kuluneet täysin turismin merkeissä, sillä Riitta sai pitkästä aikaa pestyä pyykit, ja Pekka kiristi uudelleen potkuriakselin boxitiivisteen, joka oli jostain syystä päässyt löystymään. 


Siirryimme Hoonahista Pavlof Harboriin (57.50,537N 135.01,599W), jonne saavuimme myöhään iltapäivällä. Lahden länsireunassa on komea lohijoki vesiputouksineen kaikkineen, joten lähdimme saman tien jollalla katsomaan jokea ja siellä mahdollisesti kalastavia karhuja.  


Päästyämme jokisuuhun putouksilta päin tuleva laskevan auringon valo oli niin sokaisevan kirkas, ettemme hetkeen nähneet yhtään mitään. Jonkin ajan kuluttua pystyimme kuitenkin erottamaan joessa seisovan karhun ääriviivat. Karhu seisoi pitkän aikaa paikallaan, kunnes se lohen nähtyään lähti liikkeelle lähes hiipien. 


Seurasimme karhun kalastusta muutamankin tovin, mutta yhtään kalaa se ei tänä aikana saanut kovasta yrittämisestä huolimatta. Karhu oli jättänyt kaksi parikesäistä poikastaan joen partaalle varjoon, jossa ne tottelevaisesti odottelivat sillä aikaa, kun karhuemo oli kalassa.  


Seuraavana päivänä siirryimme Ell Coven (57.11,924N 134.50,925W) pikkuruiseen poteroon, jossa päätimme ottaa katkarapumertamme taas käyttöön. Ajellessamme jollalla poteron ulkopuolella pitkin rantaa pohdiskellen, mihin merta kannattaisi laskea, näimme ryhävalaan sukeltavan jonkin matkan päässä ulompana väylällä. Olimme lopulta löytäneet mielestämme erinomaisen paikan, Pekka oli sammuttanut perämoottorin ja oli juuri aikeissa laskea merran, kun ryhävalas syöksyi ylös merestä kuin ohjus (lunge-feeding!) noin 15 metrin päässä jollasta. Pekka käynnisti välittömästi perämoottorin, ja me pakitimme kiireesti valaan tieltä. Riitalla oli tietysti kamera mukanaan, mutta tällä kertaa yllätys oli sitä suuruusluokkaa, ettei yhtään valokuvaa tullut otettua. Eikä tullut muuten katkarapujakaan!