Sunday 30 July 2017

Cordova 30.7.


Prince William Sound 8.7.-30.7.

Kalastusta ja katkarapuja

Matkalla Prince William Soundiin yritin (Riitta) ottaa kuvia veneen ympärillä sukeltelevista linnuista. Kuvaamista haittasi kuitenkin harmittavan kova svelli, joka kallisteli venettä puolelta toiselle varsinkin kun tuulta ei ollut lainkaan. Kameran tähtäimeen osui hetkeksi lintu, jota en ole koskaan onnistunut kuvaamaan, enkä onnistunut kunnolla nytkään. Sain otettua linnusta viisi kuvaa, joista kaikki olivat epätarkkoja. Lintu on kuitenkin sen verran hauskan näköinen, että laitan siitä kuvan tähän näytille. Se on tieteelliseltä nimeltään cerorhinca monocerata ja suomeksi sarvikiisla. 


Saavuttuamme Prince William Soundiin ankkuroimme ensimmäiseksi yöksi aukon itäpuolella olevaan Fox Farm Bayn lahteen (59.58,043N 148.09,084W). Lohet (Pink, Humpy) hyppelivät veneen ympärillä odotellessaan malttamattomina ylävettä, jolloin ne pääsisivät puroihin ja jokiin kutemaan. Sinänsä moinen into ihmetyttää, sillä toisin kuin Suomessa, Alaskassa kuteminen merkitsee lohille varmaa kuolemaa. 



Purjehtijan kannalta Alaska on ongelmallinen, koska joko täällä ei tuule lainkaan tai sitten on oikein kunnon myräkkä. PWS:iin on ennustettu seuraavaksi viideksi vuorokaudeksi ‘variable ten’, mikä merkitsee loistavaa moottorointisäätä. Siirryimme näin ollen konevoimalla 36 mailin päässä olevaan Icy Bayn lahteen, jonka sivuhaarassa Nassau Fjordin vuonossa on iso jäätikkö. 


Pääsimme ajamaan aivan jäätikön viereen, koska virtaus oli vienyt suurimmat ajojäät sen edustalta ulommas lahteen. Pidimme kuitenkin sopivan turvavälin jäätikön reunaan, sillä tämä jäätikkö on vielä sen verran elinvoimainen, että se niin sanotusti poikii. Poikia-verbin positiivisesta merkityksestä huolimatta tämä tarkoittaa itse asiassa sitä, että sulamisen seurauksena jäätiköstä murtuu jatkuvasti paloja, jotka putoavat kovalla ryminällä mereen. Jäätikön sulamisnopeutta kuvannee se, että vain noin kaksikymmentä vuotta vanhan karttamme mukaan olisimme nyt olleet jäätikön päällä eli jäätikkö on tänä aikana kutistunut noin 150 metriä. 


Poistuessamme jäätiköltä ohitimme pikkukajavia (Black Legged Kittywake) ja hylkeitä (Harbor Seal), jotka olivat kerääntyneet jäälautoille, joita vuorovesienergia kuljettaa kahdesti vuorokaudessa Nassau Fjordin vuonosta Icy Bayn lahteen ja takaisin.


Matkalla Tiger Bightin ankkuripoukamaan (60.12,264N 148.21,363W) pysähdyimme paikkaan, jossa kartan mukaan on runsaat 100 metriä vettä. Laskimme siihen katkarapumertamme, syöttinä kissanruokapurkki (Friskies Mariner’s Catch), johon oli puhkottu puukolla pieniä reikiä. 



Vaikka olimme sivussa Icy Bayn pääväylältä, heräsimme useaan kertaan yön aikana lahden pohjukassa sijaitsevasta Tiger Glacierin jäätiköstä lohjenneiden jäiden kolistellessa veneen kylkiä.
Matkalla seuraavaan ankkuripaikkaamme Seven Fathom Holen poteroon pysähdyimme nostamaan mertamme ja totesimme iloksemme, että lounaaksi olisi keitettyjä katkarapuja sweet chilli- ja valkosipulikastikkeen kera!


Ennen kuin ajoimme sisään Seven Fathom Holen (60.21,877N 148.13,452W) aukosta laskimme katkarapumerran jälleen noin sataan metriin. Kun nostimme merran seuraavana aamuna, katkarapujen sijasta siinä olikin kaksi ‘taskurapua’ (Tanner Crab). 


Ravut olivat niin isoja, ettei niiden olisi mitenkään pitänyt mahtua merran aukoista sisään. Eivätkä ne olleet mahtuneetkaan, vaan pyydyksessä oleva puuvillalangalla suljettu noin 15 x 15 cm:n ‘pelastusaukko’ oli auennut, ja ravut olivat ryömineet siitä sisään. Pelastusaukon tarkoitus on kylläkin toimia toisin päin eli jos merta jostain syystä jää mereen pitkäksi aikaa, puuvillalangan hapertuessa aukko aukeaa, ja mertaan jääneet ravut pääsevät sitä kautta vapauteen. 


Saapuessamme Seven Fathom Holen lahteen, lähistön joissa ei näkynyt vielä lohia. Kävimme lähes päivittäin tarkastamassa tilanteen, kuten näyttivät tekevän myös naapurustossa asustelevat hylkeet ja valkopäämerikotkat. Noin viikon kuluttua tulostamme, palatessamme Jack Pot Bayn lahdelta, jossa pidämme katkarapumertaamme, lahden suulla välkehti suuri hopeanhohtoinen kalaparvi. Lohien nousu jokiin oli vihdoin alkanut!


Vaikka jokisuistoissa on nyt lohia lähes tungokseen asti, kalat ovat niin lisääntymisviettinsä vallassa, etteivät ne juurikaan käy pyydykseen. Mutta meidän onneksemme joukosta on aina löytynyt yksi, joka on ollut riittävän ahne päätyäkseen graavattavaksi, paistettavaksi tai savustuslaatikkoon!


Meidän oli viimein aika lähteä Seven Fathom Holen poterostamme. Tästä eteenpäin tarkoituksemme oli siirtyä lähes päivittäin uuteen paikkaan Prince William Soundin kierroksellamme, mutta kova tuuli ja ankara sade pitivät meidät seuraavassa ankkuripaikassamme Perry Islandin West Twin Bayn lahdessa (60.42,561N 147.57,551W) neljä vuorokautta. Kuten lähes aina Alaskassa, huono sää loppui kuin seinään, ja kun lopulta pääsimme jatkamaan matkaa Naked Islandin kupeeseen (60.41,223N, 147.25,916W), aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, eikä (purjehdus)tuulesta ollut tietoakaan. 


Ihaillessamme maisemia moottoroidessamme seuraavana aamuna Naked Islandilta Jade Harborin salmeen (60.58,180N 146.58,834W) totesimme jälleen kerran kuinka taianomainen paikka Prince William Sound onkaan. Upean maiseman takaa aukeaa usein vieläkin huikeampi näkymä tai oikeastaan kuin toinen maailma.


Hiukan tietoa lohesta ja kalastuksesta:
Tyynenmerenlohia on kaikkiaan viittä eri lajia: King (Chinook, Tyee, Blackmouth), Coho (Silver), Sockeye (Red), Chum (Dog, Keta, Calico) ja Pink (Humpy). 

Yläpuolella naaras Pink (Humpy) ja alapuolella koiras Chum (Dog, Keta, Calico)

Kalastus on Alaskassa tiukasti kontrolloitua. Kalastusalukset saavat lähteä kalaan tietylle alueelle (opening) vasta, kun alueen jokiin on noussut riittävästi kalaa kudun onnistumiseksi. Näin turvataan kalan saanti tulevaisuudessakin. Laskentaan on kehitetty erilaisia huippuhienoja tutkan kaltaisia laitteita, mutta olemme tavanneet jokisuulla myös lohilaskijan. Opening eli lupa kalastaa määrätyllä alueella voi olla voimassa useamman päivän tai vain muutaman tunnin, jos kalaa on pyydetty liikaa tai sitä on liian vähän. Joinakin vuosina joillakin alueilla voi kalastus olla kielletty (closure) koko kauden. Alaskassa on myös paljon kalanhautomoita (hatchery). Kalakanta on siis osittain istutettua, mutta villi lohi on kuitenkin edelleen pääosassa. 

Chum-koiraalle kasvaa kutuvaiheessa koiramaiset hampaat, mistä lempinimi Dog.

Suurin osa kalastusaluksista on kurenuottaveneitä (purse seiner). Apuvene (skiff) lasketaan veteen kurenuotan alkupään kanssa rannan tuntumaan ja emovene ajaa nuotan ulos. Kun virta on tehnyt nuottaan pussin, skiff vetää nuotan pään emoalukseen. Nuotan alareuna kurotaan umpeen ja nosto alkaa. Saalis ruumaan ja uusi kierros. Miehistöä tarvitaan normaalisti neljä.


Pienempi joukko on gill net -veneitä (gillnetter), jotka ankkuroivat lyhyehkön pintaverkon pään rannan tuntumaan ja ajavat sitten verkon rummulta ulos ns. haarukan kautta. Kun kalaa on saatu tarpeeksi, verkko nostetaan takaisin rummulle. Kalat poistetaan verkosta haarukan ja rummun välissä. Gillnetterit ovat yleensä pienehköjä alumiiniveneitä, joita on mahdollista operoida jopa yksin, mutta normaalisti niissä on kaksi kalastajaa. 
Heinäkuun 19. päivään mennessä ammattikalastajat olivat saaneet Prince William Soundista jo lähes 18 miljoonaa lohta ja koko osavaltion vesiltä yli 77 miljoonaa kalaa.


Nostimme ankkurin aikaisin maanantaiaamuna ja ajoimme viereiseen lahteen, jonka pohjukassa on Columbia Glacierin jäätikkö. Sataa tihuutti, ja pilvet makasivat raskaina lahden yllä. Tästä huolimatta osa jäätiköstä irronneista lohkareista hohti ympärilleen tuhansien vuosien takaista valoaan. 


Määränpäämme oli Landlocked Bay, mutta kiersimme sinne Glacier Islandin kautta nähdäksemme stellerinmerileijonayhdyskunnan, jonka olimme ohittaneet pari päivää aikaisemmin. Alueelle oli annettu opening edellisenä päivänä, ja ympärillämme hääri kaikkiaan parisenkymmentä kalastusalusta (seiner). Viisi niistä oli aivan saaren kupeessa laskemassa tai nostamassa kurenuottaansa, mutta onnistuimme koukkaamaan veneiden välistä hieman lähemmäs merileijonia, joita alusten läsnäolo ei onneksi näyttänyt lainkaan häiritsevän. 


Virallisen liturgian mukaan stellerinmerileijonien lukumäärä on ‘toistaiseksi tuntemattomasta syystä’ laskenut viimeisten vuosikymmenien aikana, ja eläin kuuluu nykyisin uhanalaisiin lajeihin. Olisikohan tämä toistaiseksi tuntematon syy ylikalastus, joka jättää mereen aivan liian vähän ruokaa merileijonille. Tämä yhdyskunta vaikutti kuitenkin ilahduttavan elinvoimaiselta!


Landlocked Bayn (60.50,878N 146.32,087W) historia on varsin mielenkiintoinen, kuten on itse paikkakin. Korkeiden vuorien suojassa olevassa pienessä, kauniissa lahdessa sijaitsi 1800-luvun lopusta 1900-luvun alkuun tuottoisa kaivoskylä postitoimistoineen kaikkineen. Lahdella oli ensimmäisen maailmansodan loppuun asti useita kaivoksia, joista louhittiin kuparia ja sinkkiä, mutta myös jonkin verran kultaa ja hopeaa. Runsaassa sadassa vuodessa luonto on kuitenkin ottanut paikan niin hyvin haltuunsa, ettei ihmisen kädenjälkiä ole enää näkyvissä. Lahden perukoilla on kaksi lohijokea, joista toisen edustalta kävimme uistelemassa illalliskalan merikotkien lennellessä ympärillämme. 


Ajaessamme sisään seuraavaan ankkuripaikkaan eli Two Moon Bayn Eastern Armin lahteen (60.44,343N 146.31,044W ) näimme rannalla mustakarhun. Karhu kaiveli jotain rantahiekasta ilmeisesti odotellessaan ylävettä, jolloin lohet nousisivat pohjukassa olevaan jokeen. Laskettuamme ankkurin lähdimme saman tien katsastamaan joen lohitilanteen. Ajoimme niin pitkälle kuin jollalla pääsimme ja ankkuroimme jollan sitten rantapenkereeseen. Jatkoimme jalan ylemmäs jokea paikkaan, jonne lohet (Pink/Humpy) olivat kerääntyneet suureksi parveksi odottelemaan veden nousua. Rantaheinikossa oli näkyvissä selvä karhunpolku, mutta karhu itse ei ollut vielä paikalla, ja ehkä hyvä niin. Kiikaroidessamme jokea muutamaa tuntia myöhemmin, yllätyksemme oli suuri, kun näimme jokisuistosta poistuvan karhun, joka ei ollutkaan musta vaan harmaa (itse asiassa ruskea)! Tämä on ensimmäinen kerta, kun olemme nähneet sekä musta- että harmaakarhun samassa ankkurilahdessa.


Sää on jo pitkään ollut ikävän sumuinen ja sateinen. Kun moottoroimme St. Mathew’s Bayn (60.46,242N 146.16,918W) pohjukkaan katsomaan lahtea reunustavilla vuorilla asustelevia lumivuohia, emmekä nähneet kunnolla edes vuoria, totesimme, että oli aika palata sivistyksen pariin eli tässä tapauksessa Cordovaan. 


Saavuimme Cordovaan eilen illalla ja poistumme huomenna eli heti kun generaattori, kone ja vaihteisto on huollettu, vesi- ja polttoainetankit täytetty ja tuoreruoat ostettu. Viivymme PWS:n ankkurlahdissa vielä muutaman päivän odottamassa sopivaa sääikkunaa, jonka aikana pääsisimme purjehtimaan mukavasti Inside Passageen ja kohti Kanadaa. 




Tuesday 4 July 2017

Kodiak 4.7.


Takaisin luontoon

Kodiakilla käynnistämme tuli päivää odotettua pitempi, koska olimme täysin unohtaneet USA:n itsenäisyyspäivän, joka on tänään. Teemme tarpeelliset varaosahankinnat heti huomisaamuna, jotta pääsemme liikkeelle vielä ennen puoltapäivää. Jos tuulet ovat suosiollisia, purjehdimme täältä suoraan Kenain niemimaalla sijaitsevaan Port Dickiin, joka on meille uusi tuttavuus. 



Sieltä matkamme jatkuu itään Prince William Soundiin, jossa vietämme muutaman viikon kalastaen, katkaravustaen ja, jos onni on myötä, mustakarhujen elämää seuraten. 

Amalik Bay 18.6. - 1.7.



Karhuja ja kalastusta

Lähdimme Kodiakin kalasatamasta aikaisin lauantaiaamuna. Koska Shelikoff Straitin salmeen luvattiin sunnuntaiksi NE 25 solmua, jatkoimme yhtä matkaa salmen poikki Alaskan niemimaan puolelle, jossa pudotimme ankkurin Amalik Bayn lahteen vähän puolenyön jälkeen sunnuntaina. 


Seuraava päivä oli harmaa ja tuulinen myös ankkurilahdellamme, joten jäimme veneelle koko päiväksi. Pekka asensi aamiaisen jälkeen suodattimen, jonka läpi kulkee nyt kaikki tankista tuleva vesi, ja korjasi lounaan jälkeen septitankin tyhjennyspumpun. Siinä välissä hän suoritti tuuligeneraattorin hienosäätöä vasaralla. Riitta kävi aina välillä kannella kiikaroimassa rantoja ja näki pensaikossa epätavallisen vaalean karhun. Myöhemmin iltapäivällä rantaa pitkin jolkutteli yksinäinen susi. 


Kuunkierron vaihe ei ole paras mahdollinen karhuja ajatellen. Vesi pysyy nyt aivan liian korkealla, jotta karhut pääsisivät kaivamaan huotrasimpukoita rantahiekasta. Alavesi on alimmillaan noin viikon kuluttua, jolloin toivomme näkevämme enemmän karhuja lahdella. Seuraavat päivät kulutamme venettä siivotessa, luontoretkillä ja kalastellessa. Toivomuslistalla ovat ainakin ruijanpallas, turska ja maukas rockfish (jonka suomalaista nimeä emme vieläkään ole selvittäneet). 

     (merisaukko)

Maanantaiaamuna Pekka sai perämoottorin käyntiin jo neljännellä nykäisyllä (huom. kolmen vuoden käyttämättömyyden jälkeen!), ja niin lähdimme luontoretkelle ja kalaan. Kiersimme Geographic Harborin rantoja, jotka ovat vielä autioita ja tyhjiä karhuista, koska lohi ei ole alkanut nousta kutemaan lahden pohjukassa olevaan jokeen. Seurasimme hetken aikaa valkopäämerikotkan ja korpin välille syntynyttä kiistaa. Korppi oli selvästi sitä mieltä, että kotka oli tullut liian lähelle sen pesää ja se hyökkäsi rohkeasti itseään monta kertaa suuremman kotkan kimppuun pakottaen sen poistumaan paikalta. 


Matkalla vanhaan tuttuun kalapaikkaamme näimme kaksi parikesäistä karhua, jotka lepäilivät rantakivillä. Mielestämme pennut olivat aivan liian pieniä olemaan yksin. Mitä oli mahtanut tapahtua niiden emolle? Tullessamme takaisin lounaamme eli kolmen rockfishin kanssa, näimme kun samaiset karhunpojat laskeutuivat veteen ja lähtivät uimaan salmen poikki. Emme halunneet häiritä uimareita, joten kiersimme ne kaukaa.


Jäimme ihmettelemään, miksi ne olivat valinneet pisimmän mahdollisen reitin vastarannalle, mutta toisaalta karhuthan ovat hyviä uimareita. Ehkä lähistöllä oli uroskarhu, jota ne joutuivat väistämään. Karhujen aivoituksia on kaiken kaikkiaan vaikea ymmärtää, ja olipa syy mikä tahansa, toivotimme karhunpojille onnea uintireissulle.


Tultuamme ankkurilahdelle näimme rannalla aikuisen karhun, joka oli juuri noussut merestä. Mutta turkin kosteusrajasta päätellen tämä karhu oli ollut ainoastaan kahlaamassa.
Päivän karhukiintiömme oli nyt täynnä, ja meidän oli aika mennä veneelle paistamaan kaloja!


Keskiviikkona ajoimme Geographic Harborin sisälahteen katsomaan miten lahden sinisimpukat voivat. Luontoretken jälkeen menimme kokeilemaan kalaonneamme ja palasimme veneelle mukanamme mukavan kokoinen rockfish. Tosin tällä kertaa kalastus ei ollut aivan helppoa, sillä jouduimme ensin päästämään takaisin mereen kolme kalaa, yhden liian pienen rockfishin ja kaksi ei-sopivaa-syötäväksi kalaa, ennen kuin saimme koukkuun lounaskalamme. Syynä kalastusongelmiimme lienee kuun asento.


Olimme laittaneet kellon soimaan klo 7.00 torstaiaamuna, jotta olisimme (Riitta) kiikaroimassa rantoja sopivasti alaveden aikaan. Lahti oli tällöin kuitenkin niin sakean sumun peitossa, että jatkoimme unia. Kun lopulta lähdimme liikkeelle, kiersimme ensin läheisen rannan kautta, jossa nuori karhu oli kaivamassa huotrasimpukoita, tosin rennon letkeästi makuuasennossa.


Edetessämme rantaa pitkin näimme jonkin matkan päässä pariskunnan, joka oli varmistamassa, että Amalik Bayn lahdella on karhuja myös tulevaisuudessa. Kalaan emme kuitenkaan sinä päivänä päässeet, sillä taivas peittyi hetken kuluttua pilviin ja tuuli nousi niin kovaksi, että katsoimme parhaaksi palata veneelle.


Lähdimme illalla uudelleen liikkeelle, kun vastapäisellä rinteellä näkyi kolme karhua: Riitan Kultaturkiksi nimeämä suuri, vaalea karhu ja kaksi uutta tulokasta, emo ja sen kolmivuotias pentu. Kultaturkki, joka tähän asti oli pysytellyt pensaikon suojissa erossa muista karhuista, oli nyt tiukasti vartioimassa reviiriään. Karhujen välille syntyi lopulta pientä sanasotaa, mutta kuten yleensäkin, yhteenotto päättyi siihen että heikompi, tässä tapauksessa tummanruskea emo, väistyi. 


Ajelehdimme hiljalleen aivan rannan tuntumassa Riitan räpsiessä kuvia. Vettä oli jollan alla niin vähän, että perämoottori oli nostettu ylös, ja Pekka yritti pitää jollaa paikallaan melan avulla. Kun karhuemo lähti hölkkäämään vesirajaa kohti (mielestämme selvästi suivaantuneena Kultaturkille kokemastaan tappiosta), saimme perämoottorin käyntiin ennätysajassa. 


Karhu ei kuitenkaan ollut kiinnostunut meistä, vaan oli päättänyt tulla jäähdyttelemään kuumana käyneitä tunteitaan kylmään rantaveteen. 


Seuraavana aamuna ollessamme tapamme mukaan menossa kalaan näimme rannalla epätavallisen ripeästi askeltavan karhun. Päätimme seurata karhua nähdäksemme mihin se oli matkalla.


Moottoroituamme jonkin matkaa rantaa pitkin karhun tahdissa töyrään takaa tuli näkyviin huomattavasti kookkaampi karhu, joka oli etsimässä huotrasimpukoita rantahiekasta. Karhumme hidasti nyt kulkuaan ja väisti simpukankaivajaa siirtymällä ylemmäs rinteeseen. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt riittävän kaivajalle, joka lähti hitaasti mutta määrätietoisesti seuraamaan karhuamme.


Karhut etenivät jonkin aikaa peräkanaa kunnes karhumme hermot ilmeisesti pettivät ja se kääntyi kohtaamaan ahdistelijansa. Karhut seisoivat hetken vastakkain äristen ja karjuen, mutta eivät käyneet toisiinsa käsiksi. Sitten karhumme nuorempana ja pienikokoisempana perääntyi muutaman askelen, käänsi selkänsä simpukankaivajalle ja poistui hitaasti paikalta. 
Yhteenottoja sattuu lahdella varsin usein karhujen suuresta lukumäärästä johtuen, ja karhut tuntuvat tietoisesti välttävän fyysistä kontaktia. Tärkeää näyttää olevan myös se, että häviäjä poistuu paikalta rauhallisesti eli ikään kuin kasvonsa säilyttäen. 


Juhannusaattoaamu valkeni pitkästä aikaa kirkkaan aurinkoisena ja tuulettomana. Päätimme lähteä lounaan jälkeen Geographic Harboriin katsomaan olisiko lohi jo alkanut nousta kutemaan laaksossa olevaan jokeen. Ilmeisesti ei, koska joen partaalla ei näkynyt ainuttakaan karhua. Tosin matkalla joelle näimme parikin karhua, jotka olivat tulossa samaan suuntaan. Voisikohan tästä vetää sen johtopäätöksen, että lohen nousu on vain päivien kysymys?


Alavesi on nyt juhannuspäivänä alimmillaan (yläveden ja alaveden välinen ero on runsaat neljä metriä), hiekkarannat ovat paljastuneet huotrasimpukankaivajille, mutta paikalle on ilmestynyt vain kolme karhua. Kymmenisen vuotta sitten vastaavana ajankohtana lahden rannoilla oli parhaimmillaan parikymmentäkin karhua kaivamassa simpukoita. Nyt on varmistunut asia, joka huolestutti meitä jo vuonna 2014, jolloin olimme lahdella edellisen kerran. Silloin lahden pohja oli paikkapaikoin aivan valkoisten simpukankuorten peitossa eli simpukat olivat kuolemassa. 


Haastattelimme tällöin paikalla olleita puistonvartijoita, jotka kertoivat, että syytä simpukoiden kuolemaan oltiin tutkimassa. Heidän mukaansa sekä vedestä että maaperästä oli otettu näytteitä, joiden avulla pyrittiin selvittämään oliko syynä jokin tauti, saasteet, meriveden lämpeneminen tms. Emme tiedä, onko syy selvinnyt, mutta ilmeistä kuitenkin on, ettei huotrasimpukkakanta ole (ainakaan vielä?) elpynyt.


Onneksi kaikkiruokaisille karhuille riittää lahdella ravintoa ilman huotrasimpukoitakin. Niiden ruokavalioon kuuluvat mm. kasvit, marjat ja sienet, ja kaikkein tärkeimpänä jokiin nousevat rasvaiset lohet, joilla ne lihottavat itsensä talvehtimiskuntoon. 


Amalik Bayn lahtea ja viereistä salmea laskuveden aikana erottavalla hiekkakumpareella makasi eilen epätavallisen vaalea karhu, tai siltä se meistä ainakin alkuun näytti. Veneellemme, noin parin sadan metrin päähän, eläimestä näkyi vain selkä sen pysytellessä makuuasennossa. Nostaessaan hieman päätään, tuli sen siluetista kuitenkin mieleen lähinnä koira. Kun eläin lopulta nousi jalkeille ja lähti tulemaan lähemmäs rantaa, totesimme kiikaroivamme sutta.

Huom. ei laivakoira Latte vaan susi

Viimeiset kuusi päivää sade ja puuskittainen tuuli, joka hetkittäin nousee 50+ solmuun (25 m/s), ovat pitäneet paitsi meidät myös lähes kaikki karhut pois rannoilta. Sääennusteen mukaan tuuli heikkenee lauantaina, jolloin tarkoituksemme on nostaa ankkuri ja palata Kodiakiin, jossa toivomme saavamme viimeisimmän ja toivottavasti viimeisen tietokoneongelmamme selvitettyä.


Lauantaiaamuna ennen lähtöä teimme vielä nostalgisen Amalik Bayn kierroksen. Ajoimme ensin lahden pohjukkaan kuvaamaan Ahkeraa, karhua, jonka olemme nähneet rannalla kaivamassa sitkeästi simpukoita joka ikinen päivä satoi tai paistoi. Nyt se oli laskuvettä odotellessaan nauttimassa kasvisruokaa rantapensaikossa.  


Hieman kauempana istui valkopäämerikotka rantatöyräällä. Kotka, jonka kuvaaminen on usein ongelmallista, malttoi nyt istua kauniisti paikallaan, kunnes kameran asetukset oli saatu suunnilleen kohdalleen ja jäähyväiskuva otettua.


Sitten moottoroimme lahden toisella puolella olevan korkean saaren kupeeseen. Ylhäällä kalliolla on valkopäämerikotkan pesä, josta halusimme ottaa vielä kuvan. Juuri kun Riitta oli tarkentamassa pesän lähellä olevaan kotkaan, näyttöruutuun ilmestyivät yht’äkkiä myös karhuemo ja pentu!


Karhuemo, jonka olimme nähneet aiemmin rannalla kolmen talvella syntyneen pentunsa kanssa, oli löytänyt pesueelleen erinomaisen turvallisen paikan saaren huipulta. 

Viimeiset kuvat oli nyt otettu, oli aika palata veneelle, ja suunnata Sareman keula kohti Kodiakia.