Bellingham, U.S.A. 1.10.

Inside Passage päättyy, vihdoinkin!

Seuraava pysähdyksemme oli Malcolm Island ja suomalaisten siirtolaisten vuonna 1901 perustama Sointula, joka oli vain neljän tunnin moottoroinnin päässä. Lähtiessämme Port Hardyn marinasta naapurimme huuteli laiturilta, että ‘Remember to buy pulla in Sointula!’ Saimme Sointulan marinasta lainaksi polkupyörät ja aloitimme kaupunkikierroksen museosta ja jatkoimme sieltä leipomoon, jossa tilasimme seuraavaksi päiväksi kaksi pullapitkoa. Leipuri kertoi saaneensa reseptin ‘from Finn people’. Leipomosta pyöräilimme hautausmaalle, jossa vanhoissa hautakivissä oli paljon suomalaisnimiä, uusimmissa ei enää niinkään.

Irrottauduimme Sointulasta valmistautuneina vastatuuli- mutta myötävirtapurjehdukseen. Vastatuuli olikin, mutta myös vastavirta, joten valitsemaamme ankkuripaikkaan emme ehtineet. Yritimme paikallisten tapaan moottoroida salmien reunoja pitkin, mutta sekään ei auttanut, ja etenemisemme oli varsin hidasta. Jouduimme jäämään ankkuriin Port Harveyn matalaan ja rumaan lahteen. Rannoilla oli huonokuntoisia rakennuksia, ja joka paikka oli täynnä romua. Ankkurikin oli nostettaessa niin mudassa, että sekä ketju että itse ankkuri oli pestävä.

Edessämme oli seuraavaksi pahamaineinen kapeikko, johon oppaiden mukaan tulisi mennä pohjoisesta tultaessa vain ylävedellä. Virtaukset voivat olla voimakkaimmillaan jopa 15 solmua. Kerrankin virtauslaskelmamme osuivat kohdalleen. Saimme pari solmua apua virrasta ja olimme kapeikon edustalla hieman etuajassa. Näimme muutaman kalastusaluksen menevän kapeikkoon, mutta jäimme odottelemaan muiden huviveneiden kanssa sitä ‘oikeaa’ aikaa. Kun lopulta ajoimme kapeikkoon, siellä ei ollut oikeastaan lainkaan virtausta, mutta heti sen jälkeen noin mailin matkalla seuraavaan ankkurilahteemme oli parin solmun vastavirta. Lahden rannat oli rakennettu täyteen kesäasuntoja, ja siellä oli jo kolme venettä ankkurissa, mutta tilaa oli onneksi yllin kyllin.

Teimme jälleen tarkat virtauslaskelmat aamuksi. Meillä oli noin neljä mailia matkaa paikkaan, jossa vuorovesivirrat kohtaavat, ja oletimme, että vaikka virta onkin vastainen, olimme jo päässeet pahimman paikan eli kapeikon ohi. Olemme jälleen yhtä kokemusta viisaampia. Alkumatkan moottoroimme salmen länsirantaa pitkin ja etenimme vain muutaman solmun nopeudella, mutta kun yritimme saada lisää nopeutta ja siirryimme salmen toiseen reunaan, emme edenneet enää lainkaan. Sareman keula osoitti kyllä oikeaan suuntaan, mutta kuljimme kylki edellä kohti rantaa. Yritysten ja erehdysten jälkeen otimme lopulta moottorista niin paljon tehoa, että pääsimme vihdoin oikean suuntaiseen virtaan, ja nopeutemme kasvoi yli moottorointinopeuden. Päästäksemme eteenpäin olimme joutuneet kuluttamaan huomattavan paljon polttoainetta ja päätimme tämän vuoksi poiketa Comoxiin tankkaamaan. Saavuimme polttoainelaituriin aseman sulkeutumisajan jälkeen, mutta ystävällinen asemanhoitaja oli vielä paikalla ja avasi mittarit ja kassakoneen uudestaan. Marinan toimisto oli myös jo kiinni, mutta saimme luvan jäädä polttoainelaituriin, jos poistuisimme kahdeksan aikoihin aamulla. Sehän sopi meille erinomaisesti. Kun asemanhoitaja huomasi kassakoneen suljettuaan, ettei hän ollut muistanut laskuttaa meiltä mitään laituripaikasta, eikä viitsinyt avata kassaa enää kolmanteen kertaan, saimme jäädä ilmaiseksi laituriin.

Seuraava päivä oli täysin tuuleton, joten jatkoimme moottoroiden. Olimme alunperin suunnitelleet menevämme Smuggler Coven lahteen yöksi, mutta luovuimme ajatuksesta, kun päivän mittaan näimme yhä enemmän huviveneitä. Totesimme, että miljoonakaupunki Vancouverin kupeessa oleva suosittu ankkuripaikka olisi varmasti aivan tupaten täynnä veneitä. Jäimme näin ollen ankkuriin vähän ennen Smuggler Covea sijaitsevaan Buccaneer Bayn lahteen, jossa oli ennestään vain kaksi purjevenettä. Lahti on auki pohjoiseen, mutta tuulta ei ollut luvassa lainkaan. Ankkuroimme hiekkarannan tuntumaan muutaman kymmenen kesämökin edustalle.

Olimme päättäneet kirjoittautua USA:han Point Robertsissa, joka sijaitsee pienellä niemellä aivan Kanadan rajan tuntumassa. Koska jatkaisimme vielä samana päivänä Bellinghamiin, päätimme yöpyä niin lähellä Point Robertsia, että ehtisimme sinne mahdollisimman aikaisin aamulla. Sopivin ankkuripaikka oli Bennett Bay noin parin tunnin matkan päässä Point Robertsista. Sisäänajo lahteen oli vain parikymmentä metriä leveä ja 4-5 metriä syvä. Onneksi alle 10 metriä syvillä alueilla kasvaa kelppiä, joten aukko oli helppo havaita. Ankkuroimme matalaan pohjukkaan jälleen kymmenien mökkien edustalle. 

Olimme Point Robertsin tullilaiturissa heti aamulla. Hetken etsiskelyn jälkeen löysimme ilmaisen puhelimen, josta soitimme ensin raportointinumeroon, jossa annettiin ohjeet soittaa maahantuloviranomaisille. Puhelinnumeroa ei siellä tiedetty, mutta onneksi joku aikaisempi purjehtija oli kirjoittanut numeron puhelinkopin seinään. Kolmen puhelun ja puolen tunnin keskustelun jälkeen selvisi, että meille kirjoitetaan uusi purjehduslupa hintaan 19 dollaria. Jonkin ajan kuluttua satamaan saapui kaksi tullivirkailijaa tuomaan paperin ja tarkistamaan passimme. Veneeseen ei tullut kukaan. Olimme nyt laillisesti USA:ssa.

Saavuimme 22. päivä illansuussa Bellinghamin Squalicum Harborin vierasvenelaituriin nro 9. Raportoimme saapumisemme sataman lomakkeella ja pudotimme sen laatikkoon naapuriveneilijöiden antamien ohjeiden mukaisesti. Seuraavana aamuna pyöräilimme sataman toimistoon ja maksoimme laituripaikan viikoksi. Aiempiin marinoihin verrattuna (Comoxia lukuunottamatta!) Bellinghamin korkeatasoisen marinan hinta on erittäin edullinen, ja se sisältää myös maasähkön. Kuluneen viikon aikana olemme saaneet kaikki tarpeelliset asiat hoidettua: ison takavantit on uusittu, genoa korjattu, Perkinsin varalaturi kunnostettu ja tuulimittarin anturi korjattu. USA on osoittautunut huomattavasti Kanadaa halvemmaksi. Esim. 6 V akku Kanadassa maksaa 360 CanD ja USA:ssa 157 USD. Myös elintarvikkeet ovat edullisempia, ja polttoaineen hintaero on noin 30% USA:n eduksi.

Anturin korjaus ansaitsee muutaman sanan: Tuulimittari on osa Tecnauticin autopilottia, ja valmistajan nettitarjous oli 794.01 dollari. Kun otimme häneen yhteyden, hinta muuttui kuitenkin 1280.80 dollariksi. Emme monestakaan syystä voi suositella Tecnauticia! Täällä Pacific Marine Electric lupasi yrittää korjata tuulimittarin, ja onnistuikin siinä hienosti. Nuori nainen nimeltään Helvi (sukujuuriltaan suomalainen) hankki tarvittavat osat ja laittoi anturin kuntoon 200 dollarilla!! Helvi antoi meille myös osien valmistajan yhteystiedot ja osien numerot.

Nyt kaikki tarvittavat varaosat, tarvikkeet ja provikat on hankittu, ja me olemme enemmän kuin valmiit lähtemään. Irroitamme köydet huomenna aamulla klo 8, käymme täyttämässä polttoainetankit ja kanisterit, kaikkiaan 1700 litraa, ja sitten vihdoin ja viimein oikealle merelle! Jos matkamme etenee suunnitelmien mukaan, pudotamme ankkurin seuraavan kerran Gambier Islandilla Ranskan Polynesiassa runsaan kuukauden kuluttua.

Tilastotietoa Seward - Bellingham 2017:

Muutettu veneeseen Sewardissa 18.5.

Lähtö Sewardistä 8.6.

Seward-Bellingham 3 kk 15 vrk

Kuljettu 2.537,9 nm, josta purjehdittu noin 50 nm

Polttoainetta ostettu 2014 litraa

Polttoaineesta maksettu 1.583 dollaria

Polttoaineen kulutus 0,8/nm, sisältää generaattorin ja lämmityksen

Port Hardy 13.9.

Inside Passage 27.8. - 13.9.

Suunnitelmamme toimi hienosti, ja moottoroimme Inside Passagen toistaiseksi avoimimman legin Ketchikanista Kanadaan ilman vastavirran aiheuttamia ongelmia. Dixon Entrance saattaa olla hyvinkin hankala kovilla tuulilla, mutta nyt tuulta ei ollut lainkaan vaan moottoroimme koko matkan täysin tyynessä. 

 

Kun olimme ylittäneet USA:n ja Kanadan välisen rajan, aurinko tuli vihdoin esiin muutaman viikon odottelun jälkeen, ja saavuimme ikään kuin uudestaan kesään. Pudotimme ankkurin suojaisaan Dundas Islandin poukamaan (54º 35,676' N, 130º52,209' W). Lahdella oli jo vene, ja toinen saapui heti jälkeemme, joten jatkossa saamme ilmeisesti unohtaa yksinäiset ankkuripaikat. Nostimme seuraavana aamuna saalinkiin Kanadan vieraslipun ja Q-lipun ja jatkoimme matkaa Prince Rupertiin, jossa teemme maahantuloselvityksen.

Saavuimme Prince Rupertin satamaan klo 18 tietämissä ja yritettyämme aikamme saada VHF:llä yhteyttä sekä Cow Bay Marinaan että Prince Rupert Yacht and Rowing Clubiin menimme vanhan opaskirjamme ohjeiden mukaisesti Rushbrook Harbourin laituriin, jossa oli tilaa vain moottoriveneen kyljessä. Satamamestarin toimisto oli jo mennyt kiinni, joten jäimme pohtimaan, miten tekisimme maahantuloilmoituksen. Laiturin kaiteesta löytyi lopulta kyltti, jossa oli puhelinnumero saapumisraportointia varten, ja laiturilla oli puhelinkioski, joka ei kuitenkaan toiminut. Päätimme kokeilla myös suomalaista kännykkäämme, joka oli lakannut toimimasta Alaskaan tulomme jälkeen. Totesimme iloksemme olevamme taas linjoilla, ja raportointi oli hoidettu hetkessä. Teimme kävelyretken kaupungin keskustaan, joka näytti menneen jo osittain talviteloille, olihan turistikausi loppumaisillaan. Viivyimme ankeassa satamassa vielä yhden yön.

Satamassa oli seuraavana aamuna tyyntä, mutta ulkona 15 solmua vastaista, sankkaa sumua ja sadetta. Valitsimme vähemmän kuljetun reitin varsinainen Inside Passagen itäpuolelta. Pudotimme ankkurin illansuussa Kumealon Inletin lahteen (53º 51,811' N, 129º 58,803’), mutta emme laskeneet jollaa taaveteista, sillä jatkuva sade ei innostanut ulkoiluun.

Aamuun mennessä sade oli loppunut, mutta niin oli tuulikin, joten jatkoimme taas moottoroiden sopivan päivämatkan päässä olevaan kauniiseen Lowe Inletin ankkurilahteen (53° 33,405' N, 129° 34,142' W). Koska meressä kelluu paljon puutavaraa, sekä tukkeja että tuoreita suuria kuusia, eteneminen on turvallista vain valoisaan aikaan. Laskimme jollan veteen ja menimme pudottamaan rapumerran lähelle rantaa noin seitsemän metrin syvyyteen. Samaan ankkuripaikkaan tuli myöhemmin kolme muutakin venettä, jotka kuitenkin poistuivat seuraavana aamuna. Jäätyämme yksin päätimme viettää lahdessa vielä toisenkin yön. Teimme jollaretken lahden ympäri ja palatessamme takaisin veneelle näimme rannalla kaksi nuorta sutta. 

Pekka hyödynsi ylimääräisen päivän vaihtamalla sisempään keulastaagiin rullalaitteen (Profurl) laakerin ja tiivisteet, sillä parikymmentä vuotta olivat tehneet tehtävänsä. Ongelma oli ollut onneksi tiedossa ja varaosat hankittu hyvissä ajoin. Jonkin verran työläs remontti onnistui hienosti, mutta rapuja emme saaneet!

Seuraava ankkuripaikkamme oli Coghlan Inlet (53° 23.863' N, 129°16.773' W). Varsin laajalla matalalla alueella on tilaa kymmenille veneille, mutta nyt veneitä oli vain kolme. Liikennettä oli paljon, ehkä läheisen kylän vuoksi. Paikassa ei ollut juuri katsottavaa, joten ohjelmassa olivat lähinnä Illallinen ja nukkumaanmeno. 

Saavuttuamme seuraavana iltapäivänä Khutze Inletin (53º 05,122' N, 128º 26,227' W) suulle laskimme vaihteeksi katkarapumertamme 115 metriin kohtalaisen lähelle rantaa. Lahden toisella puolella oli ryhävalaita ruokailemassa. Valaat tulivat pikku hiljaa lähemmäs meitä, ja hetken kuluttua niitä oli joka puolella venettä. Valaita oli enemmän kuin olemme milloinkaan aiemmin nähneet yhdellä kertaa! 

Ajaessamme sisälle lahteen Riitta totesi, että kaikkien näiden valaiden jälkeen olisi mukava nähdä vaihteeksi karhu. Pekka taas sanoi toivovansa, etteivät valaat vaan veisi mukanaan katkarapumertaamme. Matkalla ankkuriin näimme mustakarhun kalassa rantaan laskevassa lohijoessa ja - varmasti olette jo arvanneetkin - seuraavana aamuna mennessämme nostamaan katkarapumertaamme, sitä ei näkynyt enää missään. Valaat olivat vieneet merran mukanaan!

Ajoimme tyynessä ja aurinkoisessa säässä Bottleneck Inletin 52° 42,547' N, 128° 24,039' W) kapeaan ankkurilahteen. Meillä oli jolla jo valmiiksi alhaalla, joten menimme tapamme mukaan tutustumaan paikkaan. Lahden pohjukassa oli lohijoki, ja joessa iso mustakarhu, joka näytti turhaan etsivän kalastettavaa. Lohikausi oli joessa kaikesta päätellen jo ohi. 

Poistuessamme lahdelta seuraavana aamuna näimme väylällä kaksi ryhävalasta. Toinen valaista sukelsi ja syöksyi lähes saman tien ylös merestä kuin raketti (breaching), ja toinen läiski usean metrin pituisella evällään merenpintaa niin että vesi pärskyi (flipper-slapping). Syytä tällaiseen käyttäytymiseen ei tietääksemme ole pystytty selvittämään. Meidän mielestämme näin tekevät onnelliset valaat!

Moottoroimme tyynessä viitisen tuntia seuraavaan yöpymispaikkaamme Arthur Island Anchorage (52° 27,448' N, 128° 16.486' W), jossa saatoimme valita kahdesta ankkuripoukamasta. Valitsimme lähimmän, jossa oli tilaa vain yhdelle veneelle. Paikka oli epätavallisen ruma, soraisilla rannoilla ajopuita eikä paljon muuta nähtävää. 

Olimme katsoneet seuraavan ankkuripaikan opaskirjan mukaan, mutta lahden suulla olikin 12 metrin korkeudella sähkölinja. Luonnollinen valinta oli siis Shearwater, pieni kylä, jossa oli marina ja kauppa. Marinassa olisi ollut hyvin tilaa, mutta pudotimme mieluummin ankkurin aallonmurtajan ulkopuolelle (52° 08,962' N, 128° 04,981' W). Kävimme jollalla kaupassa ostamassa leipää ja vihanneksia. Hetken kuluttua ankkuripaikalle saapui myös ranskalaisvene, jonka olimme tavanneet ensimmäisen kerran jo Wrangellissa ja sen jälkeen lähes jokaisessa kaupunkisatamassa. Vietimme mukavan illan heidän veneessään, ja kuten arvata saattaa, juttua olisi riittänyt vaikka koko yöksi. 

Lähdimme aamulla käytyämme ensin kaupassa ostamassa kokoon taittuvan rapumerran vanhan ruostuneen tilalle ja köyttä valaan viemän tilalle. Tulimme Gunboat Passagen kautta, jossa kapeudestaan huolimatta ei ole juurikaan vuorovesivirtaa. Reitti oli kaunis lievästä sateen aiheuttamasta harmaudesta huolimatta. Jatkoimme Fisher Passagen kautta Kwakume Inletiin ankkuriin (51° 42,606' N, 127° 52,428' W). Jälleen hyvin suojainen paikka, vaikka onkin Queen Charlotte Straitiin johtavalla aukolla. 

Tarkoituksemme oli jatkaa matkaa seuraavana päivänä, mutta kuunneltuamme sääennusteen, päätimme jäädä vielä yhdeksi yöksi ja jatkaa ravustusta. Olemme nyt kuunnelleet ennusteita kolmen päivän ajan ja ihmetelleet. Alueelle annettiin ensin kovantuulenvaroitus (25-35 solmua SE), kaksi päivää sitten se muuttui myrskyvaroitukseksi (40-50 solmua SE), mutta viereisen aseman, Egg Islandin lukemat pysyttelevät 10 solmun tietämissä. Ongelmana on tietysti se, ettemme täällä suojaisessa ankkuripaikassamme tiedä, mitä ulkopuolella tapahtuu. Nykyisen ennusteen mukaan voisimme lähteä jatkamaan matkaa huomenna, mutta saapa nähdä.

      Matkalla uuteen osoitteeseen.

Ennuste osui täysin nappiin, ja saavuimme tänään puolen päivän aikaan Port Hardyn Quarterdeck Marinaan. Jatkamme parin päivän kuluttua matkaa kohti USA:n Bellinghamia, joka tulee näillä näkymin olemaan viimeinen satamamme ennen kuin käännämme Sareman keulan kohti Ranskan Polynesiaa.

Ketchikan 26.8.

Inside Passage 15. - 26.8.

Petersburg (56º48,819'N, 132º57,700’W) tunnetaan myös nimellä Little Norway, koska suurella osalla kaupunkilaisista on norjalaiset sukujuuret. Kaupungissa liehuivat USA:n ja Norjan liput ripirinnan, ja katuja on nimetty norjalaisten tutkimusmatkailijoiden ja heidän alustensa mukaan. Petersburgiin tulo ja sieltä lähtö oli ajoitettava tarkasti voimakkaiden virtausten takia. Jouduimme ottamaan laituriin tulon uusiksi, koska virtaukset alkoivat viedä Saremaa liikaa sivuun. Lähtö oli taas ajoitettava sen mukaan, mihin suuntaan virtaukset menivät Wrangell Narrowsin salmessa, jota pitkin moottoroimme kaksi päivää myöhemmin Wrangelliin.

Wrangell Narrowsin kapeassa salmessa vuorovesivirtaukset ovat pahimmillaan 9 solmua. Ajoitimme menomme niin, että puolimatkaan olisimme nousevassa virtauksessa eli myötävirrassa ja loppumatkan olisimme vastaavasti laskevassa myötävirrassa. Olimme ehkä hiukan aikaisessa, koska tietokoneohjelmamme ei huomioinut kesäaikaa. Eroa oli vain tunti, joten meillä oli hiukan vastavirtaa loppumatkalla, mikä ei kuitenkaan aiheuttanut ongelmia. Kerran matkan aikana jouduimme menemään sivuun ja antamaan tilaa vastaantulevalle ponttoonille.

Wrangellissä (56º27,859'N, 132º22,887’W) saimme paikan vanhassa keskustassa olevasta satamasta. Vietimme kaupungissa kaksi mukavaa päivää siitä huolimatta, että vettä tuli koko ajan kuin saavista.Vierailumme ehdoton kohokohta oli käynti Nolan Centerin museossa, jossa saimme jälleen ihailla tlingitintiaanien taidetta ja tutustua alueen historiaan valokuvanäyttelyn avulla. 

Lähdimme Wrangellistä aikaisin aamulla otettuamme ensin polttoainetta. Moottoroimme sateessa East Passagen kautta Madan Bayn ankkurilahteen (56º24,056'N, 132º10,361’W), joka sijaitsee juuri ennen kapeikkoa, jossa virtaukset saattavat olla jopa 10 solmun luokkaa. Ankkuripaikka oli ikään kuin kulman takana suojassa kaikelta. 

Seuraavana aamuna siirryimme vain noin kymmenen mailin päässä olevaan Berg Bayn lahteen (56º21,732'N, 132º00,517’W), joka sijaitsee heti kapeikon jälkeen. Tulimme kapeikosta melko hyvin virtausten mukana ja ankkuroimme lahden pohjukkaan mutaiseen veteen. Rapumertamme oli vedessä yli yön, mutta jäimme ilman saalista. Aamulla laitoimme illalliseksi nauttimiemme katkarapujen kuoret mertaan, ja illan suussa saimme ravun (Dungeness), mutta valitettavasti vain yhden. Kolmantena aamuna moottoroimme Anan Creekin lohijoelle, jonne nousee kutemaan sekä lohia että taimenia, ja kalojen suuri määrä houkuttelee paikalle runsaasti karhuja.

Moottoroimme tyynessä ja pitkästä aikaa sateettomassa säässä Anan Bayn ankkurlahteen (56º11,101'N, 131º53,821’W). Oli alaveden aika, kun ajoimme jollalla rantaan. Meillä oli parikymmentä metriä köyttä ja sen päässä ankkuri, jonka laitoimme  mahdollisimman ylös kuivalle maalle. Rannasta alkoi putouksille johtava polku, joka kulki läpi uskomattoman kauniin sademetsän. Vaikka olimme karhujen valtakunnassa, meillä ei ollut mukana valopistoolia, tällä kertaa ei edes soihtuja. Sen sijaan puhuimme ja lauloimme (Riitta) mm. “Jos metsään haluat mennä nyt…” koko ajan kovalla äänellä, jotta karhut tietäisivät, että olimme tulossa. Menomatkalla näimme kuitenkin vain yhden harmaakarhun, joka oli kalastamassa lohikosken ja ankkurilahden välissä olevassa matalikossa. 

Lohikoskella oli useita karhuja kalassa. Jostain syystä kaikki karhut olivat mustakarhuja, mikä toisaalta oli mukavaa vaihtelua meille, jotka olimme tähän asti saaneet seurata enimmäkseen harmaakarhujen elämää. Seurasimme lohikoskella useamman tunnin ajan karhujen kalastusta ja palasimme veneelle mukanamme varmastikin yli tuhat valokuvaa muistikuvista puhumattakaan. Taivaltaessamme takaisin veneelle, polun mutkan takaa ilmestyi yllättäen mustakarhu. Pysähdyimme paikoillemme ja jäimme odottamaan karhun reaktiota. Karhu lähti hitaasti tallustamaan meitä kohti, jolloin päätimme tietysti perääntyä. Noin kymmenen metrin päässä pysähdyimme jälleen. Karhu tuli kuitenkin edelleen meitä kohti, joten jatkoimme perääntymistä toiset kymmenisen metriä ja jäimme sitten katsomaan, mitä karhu tekisi seuraavaksi. Onneksemme se päätti nyt siirtyä pois polulta ja hävisi hetken kuluttua pensaikkoon.

Ehkä Riitan olisi pitänyt laulaa vielä kovempaa “Metsän poika tahdon olla…”, mutta todennäköisesti sekään ei olisi auttanut, sillä karhuja on Alaskassa joka puolella, eivätkä kaikki karhut ole ihmisarkoja. Tärkeintä on, että ihmiset tietävät, mitä pitää tehdä, kun he kohtaavat karhun. On pysyttävä rauhallisena, eikä missään nimessä pidä yrittää pakoon, sillä karhu voittaa joka lajissa, olipa se sitten juoksu, kiipeäminen tai paini. Vaarallisimpia karhuja ovat emokarhut, jotka puolustavat pentujaan sekä nuoret urokset, jotka haluavat kokeilla voimiaan. Tämä karhu oli iso aikuinen uros, joka ei ollut meille varsinainen uhka. Siitä huolimatta, että tiesimme tämän kaiken, on myönnettävä, että kokemus oli kaiken kaikkiaan varsin jännittävä.

Saavuttuamme takaisin rantaan, Pekan ei auttanut muu kuin kahlata polviin saakka ulottuvaan veteen ennen kuin nousuveden alle jääneiden kivien välissä oleva jollan ankkuri löytyi. Palasimme veneelle sateen alkaessa taas ropista taivaalta.  Nostimme saman tien ankkurin ja ajoimme vain muutaman tunnin päässä olevaan Santa Anna Inletin (55º58,690'N, 131º56,079W) lahteen. Pysähdyimme menomatkalla lahden suulle ja laskimme katkarapumertamme noin 100 metriin. Aamulla lähtiessämme nostimme merran, jossa oli kahdeksan suurta katkarapua eli varsin sopiva lounas.

Tarkoituksemme oli ankkuroida seuraavaksi yöksi Meyers Chuckin sisälahteen, josta on Alaskan viimeiseen satamaan Ketchikaniin vain noin 30 mailia. Saimme pitkästä aikaa purjehtia jonkin aikaa, mutta saavuttuamme Clarence Straitin salmeen 40+ solmun vastainen tuuli nousi aivan hetkessä pari mailia ennen Meyers Chuckia. Kun vastakkaisista suunnista tulevat virta ja tuuli saivat vielä aikaan pahan ristiaallokon, meidän oli luovuttava Meyers Chuckiin menosta, vaikka kylä oli aivan näköetäisyydellä. Teimme siis U-käännöksen ja purjehdimme Vixen Inletiin (55°48,152'N, 132°02,472’W) odottamaan parempaa keliä. Ankkuripaikkaamme osui jonkin verran Dixon Straitilta tuleva tuuli, joten voimme helposti varmistaa kelin ennen seuraavaa yritystä.  

Lähdimme Vixen Inletistä seuraavana aamuna ja moottoroituamme vain muutaman tunnin lähes tuulettomalla merellä pudotimme ankkurin Meyers Chuckin sisälahteen. Vierailumme jäi varsin lyhyeksi, sillä nousimme aamuyöllä ja lähdimme varhaisaamiaisen jälkeen purjehtimaan Clarence Straitin salmea pitkin kohti Ketchikania. Vuorovesitaulukoiden mukaan meillä olisi pitänyt olla 3-4 solmun myötävirta, mutta jälleen kerran taulukkojen tiedot eivät pitäneet paikkaansa. Myötävirta antoi odotuttaa itseään, ja kun tuuli nousi 5:stä solmusta 25-30:een solmuun suoraan nenästä, huvipurjehduksesta ei ollut tietoakaan. Meyers Chuckista on noin 30 mailia Ketchikaniin, ja matkaan kuluu normaalisti noin 6 tuntia. Me luovimme Clarence Straitin salmea edestakaisin kaikkiaan 50 mailin verran, ja aikaa tähän kului 12 tuntia. Meillä on Clarence Straitille ihan oma lempinimensä, jota emme tässä yhteydessä viitsi mainita. 

Olemme nyt Ketchikanissa, jossa kirjoittaudumme ulos USA:sta. Vettä tulee taivaan täydeltä, ja viikonlopuksi on luvattu myrskytuulia. Jatkuvat sateet eivät johdu pelkästään siitä, että olemme sademetsäalueella, vaan osasyyllinen on myös taifuuni Banyan. Viime tiistaina Ketchikanissa tehtiin uusi ennätys: sateen määrä keskiyöstä keskiyöhön mitattuna oli 10,6 cm, joka on lähes kaksi kertaa niin paljon kuin sata vuotta aiemmin vastaavana aikana mitattu suurin sademäärä. 

Heti kun sää sallii, jatkamme Prince Rupertiin, jossa kirjoittaudumme sisään Kanadaan. Lähtö huomenna aamulla olisi ihanteellinen. Alkumatkalla muutama maili hiukan myötävirtaa, ja vuoroveden vaihtuminen kääntää virran kapeikon jälkeen jälleen myötäiseksi. Viiden solmun nopeudella olisimme taas menossa seuraavaan kapeikkoon myötävirrassa. Suunnitelma vaikuttaa hyvältä, mutta saapa nähdä, toimiiko se käytännössä.

Petersburg 14.8.

Inside Passage 6. - 14.8.

Olimme tulleet Cordovaan (60.32,694N 145.45,915W) surkean sään takia, mutta kuinka ollakaan, Cordovassa viettämiemme parin päivän aikana aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, eikä sateista tai sumusta ollut tietoakaan. Veneen huolto oli kuitenkin tehtävä jossain vaiheessa, ja ehkä mieluummin nyt kuin myöhemmin. 

Orca Bayn lahdessa matkalla Comfort Coven ankkuripoukamaan kohtasimme noin kymmenen yksilön miekkavalasperheen. Prince William Soundissa voi nähdä kahdenlaisia miekkavalaita, joita kutsutaan englanniksi termeillä Transient ja Resident. Transientit ovat lihansyöjiä, joiden ruokavalioon kuuluvat mm. hylkeet ja merileijonat, ja ne uivat pitkiä matkoja siirtyen paikasta toiseen. Residentit taas syövät pelkästään kalaa ja pysyttelevät PWS:ssa ja sen lähiympäristössä. Sareman ympärillä uivat miekkavalaat olivat selvästikin residenttejä nauttimassa lohiaamiaista.

Viivyimme Comfort Coven (60.42,759N 146.05,366W) poukamassa vain yhden yön. Aamulla ennen kuin siirryimme lahden toisella puolella olevaan ankkuripaikkaan, ajoimme jollalla lahden pohjukassa olevalle joelle ja otimme sieltä kaksi lohta, joista toinen oli kiinni koukussa peräpäästään. Alaskassa on käytössä kaksi eri termiä riippuen siitä, miten kala on jäänyt kiinni koukkuun: kun se on kiinni suusta, verbi on angle eli onkia/uistella, ja kun se on kiinni koukussa mistä muusta paikasta tahansa kuin suusta, käytetään termiä snag. Jokisuut ovat tällä hetkellä niin täynnä lohia, että kun tiheään kalaparveen heittää uistimen, aivan varmasti koukku osuu johonkin paikkaan kalaa. Viime aikoina joka toinen saamamme kala onkin tullut ‘snaggaamalla’.

Matkalla Olsen Bayn (60.44,908N 146.11,677W) lahteen aurinko katosi pilvien taakse, eikä sitä ole sen jälkeen näkynyt. Laskiessamme ankkuria, alkoi sataa, ja koko lahti oli pian paksussa sumussa. Kyllästyneinä jatkuvaan harmauteen nostamme ankkurin huomenna (3.8.) ja aloitamme noin 400 mailin purjehduksen Inside Passageen, ja toivoaksemme aurinkoon! 

Kolmen vuorokauden matka Inside Passageen sujui kohtalaisen kivuttomasti moottoripurjehtien tuulen ollessa viidestä kymmeneen solmuun suoraan takaa. Taivas oli pilvessä koko matkan ja rannikko sumun peitossa, mutta saavuttuamme Inside Passageen elämä kirkastui jälleen auringonvalon myötä.

Menimme ensimmäiseksi yöksi ankkuriin Inian Coven lahteen (58.15,575N 136.19,729W), jossa vuorenrinteiltä alas puhaltavat williwaw-tuulet riuhtoivat Saremaa pitkälle yöhön. Lähdimme heti aamiaisen jälkeen jatkamaan matkaa Hoonahiin, joka on suurin tlingit-intiaanien yhdyskunta Alaskassa.

Tlingit-intiaaneihin kuuluu kaksikymmentä eri heimoa, jotka vuorostaan jakautuvat useampiin klaaneihin. Hoonah (58.06,424N 135.25,774W), joka tunnetaan myös nimellä Xunaa, on xunaa káawu -heimon asuinpaikka. Tlingitien omalla kielellä eli lingitiksi xunaa tarkoittaa ‘suojaa pohjoistuulelta’, mikä viittaa Hoonahin kylän erinomaiseen sijaintiin. 

Tlingitien perinteistä veisto- ja maalaustaidetta sai ihastella joka puolella Hoonahia. Sitä oli talojen sienissä, kauppojen kylteissä, tienviitoissa ja jopa puistonpenkeissä, ja taidokkaasti veistettyjä toteemipaaluja oli pystytetty pitkin kylän raittia. Riitta jutteli toteemipaalua veistämässä olleen tlingitin kanssa, joka kertoi, että noin seitsemän metriä korkean paalun veistämiseen kuluu kolmelta mieheltä kuutisen kuukautta. Toteemipaaluja pystytetään yhä vainajien muistoksi, kertomaan tarinoita menneisyydestä, jakamaan tietoa ja  opastamaan. 

Vietimme Hoonahissa kaksi mukavaa päivää, jotka eivät kuitenkaan kuluneet täysin turismin merkeissä, sillä Riitta sai pitkästä aikaa pestyä pyykit, ja Pekka kiristi uudelleen potkuriakselin boxitiivisteen, joka oli jostain syystä päässyt löystymään. 

Siirryimme Hoonahista Pavlof Harboriin (57.50,537N 135.01,599W), jonne saavuimme myöhään iltapäivällä. Lahden länsireunassa on komea lohijoki vesiputouksineen kaikkineen, joten lähdimme saman tien jollalla katsomaan jokea ja siellä mahdollisesti kalastavia karhuja.  

Päästyämme jokisuuhun putouksilta päin tuleva laskevan auringon valo oli niin sokaisevan kirkas, ettemme hetkeen nähneet yhtään mitään. Jonkin ajan kuluttua pystyimme kuitenkin erottamaan joessa seisovan karhun ääriviivat. Karhu seisoi pitkän aikaa paikallaan, kunnes se lohen nähtyään lähti liikkeelle lähes hiipien. 

Seurasimme karhun kalastusta muutamankin tovin, mutta yhtään kalaa se ei tänä aikana saanut kovasta yrittämisestä huolimatta. Karhu oli jättänyt kaksi parikesäistä poikastaan joen partaalle varjoon, jossa ne tottelevaisesti odottelivat sillä aikaa, kun karhuemo oli kalassa.  

Seuraavana päivänä siirryimme Ell Coven (57.11,924N 134.50,925W) pikkuruiseen poteroon, jossa päätimme ottaa katkarapumertamme taas käyttöön. Ajellessamme jollalla poteron ulkopuolella pitkin rantaa pohdiskellen, mihin merta kannattaisi laskea, näimme ryhävalaan sukeltavan jonkin matkan päässä ulompana väylällä. Olimme lopulta löytäneet mielestämme erinomaisen paikan, Pekka oli sammuttanut perämoottorin ja oli juuri aikeissa laskea merran, kun ryhävalas syöksyi ylös merestä kuin ohjus (lunge-feeding!) noin 15 metrin päässä jollasta. Pekka käynnisti välittömästi perämoottorin, ja me pakitimme kiireesti valaan tieltä. Riitalla oli tietysti kamera mukanaan, mutta tällä kertaa yllätys oli sitä suuruusluokkaa, ettei yhtään valokuvaa tullut otettua. Eikä tullut muuten katkarapujakaan!