Raivoisilta viisikymppisiltä pasaatituuliin
Viisi vuorokautta Etelämantereelta lähtömme jälkeen raivoisat viisikymppiset paljastivat vihdoin todellisen luontonsa ja repivät ykkösgenuamme riekaleiksi. Tosin purje oli jo sen verran vanha (40.000 nm) ja hauras, että tähän olisi luultavasti riittänyt heikompikin tuuli. Viikon muutoin tapahtumaköyhän purjehduksen jälkeen saavuimme Port Stanleyn satamalahteen yön pimeinä tunteina ja pudotimme ankkurin kaupungin edustalle. Kello 05.30 heräsimme torven toitotukseen. Viereemme oli tullut port controllin alus, josta meitä käskettiin siirtymään välittömästi lahden länsipäähän pois paikalle tulevien kalastusalusten tieltä. Lähes saman tien satamalahteen alkoi vyöryä valtavan kokoisia ja oudon näköisiä aluksia. Nämä olivat Falklandsaarilta kalastusoikeuden ostaneita taiwanilaisia ja etelä-korealaisia mustekalan (jiga) pyyntiin erikoistuneita aluksia, joita oli kaiken kaikkiaan viitisenkymmentä. Kun tuollainen laivasto on liikkeellä, ei mustekaloilla ole juurikaan selviytymismahdollisuuksia.
Myöhemmin iltapäivällä siirryimme kaupungin pienvenelaiturissa olleen veneen kylkeen. Kun olimme saaneet köydet yhteistyönä kiinni sekä naapuriveneeseen että varmuuden varaksi myös laiturin tolppiin, totesimme että naapurimme oli Pelagic. Pertti Duncker ja Mani Suanto olivat 90-luvulla ennen Antarktikalle lähtöään osallistuneet Pelagicin omistajan ja silloisen kipparin Skip Novakin pitämään iltakouluun Etelämantereen satamapaikoista. Mekin olimme osaltamme päässeet hyödyntämään Novakilta saatuja tietoja, sillä käytimme Etelämantereella matkaoppaanamme Dunckerin kirjaa Antarctica. Skip Novak asustelee nykyisin Etelä-Afrikassa ja ottaa osaa purjehduksiin vain silloin tällöin, kertoi aluksen naiskippari Kirsten, joka oli viettänyt pari vuotta Suomessa mm. kouluttamassa vetokoiria Lapissa ja osasi hämmästykseksemme puhua lähes sujuvaa suomea.
Paikallispoliittista päättämättömyyttä
Saimme järjestettyä polttoainekuljetuksen laiturille seuraavaksi aamuksi, mutta ajoitus meni uusiksi, kun kuulimme, että meidän olisi poistuttava laiturista vielä saman päivän aikana tai viimeistään seuraavana aamuna kello seitsemään mennessä. Syynä oli se, että samainen laituri oli kaupungissa vierailevien risteilijöiden käytössä niiden viedessä matkustajiaan maihin. Koska nyt oli kesäsesonki parhaimmillaan ja risteilijöitä tuli kaupunkiin lähes päivittäin, purjehtijat saattoivat käyttää laituria ainoastaan osan päivästä. Kaupungin edustalle oltiin kuulema suunniteltu kunnollisen pienvenesataman rakentamista jo vuosia, paikka oli katsottu valmiiksi ja rahoituskin oli kunnossa, vain poliittinen päätös puuttui. Tullivirkailijamme mukaan sitä saataisiin valitettavasti odottaa vielä pitkään!
Ankkurointia raivoisilla viisikymppisillä
Saimme siirrettyä polttoainetoimituksen seuraavaksi iltapäiväksi, minkä jälkeen siirryimme laiturista lahdelle. Pudotimme ankkurin kovassa, repivässä tuulessa lahden länsipäähän, mutta totesimme saman tien, ettei ankkurimme pitänyt. Nostimme sen ylös, siirryimme lähemmäs lahden pohjukkaa ja ankkuroimme uudelleen. Hetken kuluttua totesimme olevamme jälleen liikkeellä. Saatoimme hyvin kuvitellla kuinka ankkurimme liukui löysää mutapohjaa pitkin kuin kuuma veitsi voissa. Lipuessamme pienen marinan ohi joku huhuili meitä VHF:llä ja ilmoitti, että me ajelehdimme. Kiitimme huhuilijaa ja kerroimme olevamme tietoisia asiasta, mutta epätietoisia siitä, mihin meidän kannattaisi laskea ankkuri niin, ettei se enää luistaisi. Menimme lopulta vielä syvemmälle lahden pohjukkaan, jossa pudotimme ankkurin tuskin kolmeen metriin ja laskimme perään runsaat 60 metriä kettinkiä. Lopultakin ankkurimme otti kiinni! Kuulimme myöhemmin, että lähellä olleet ranskalaiset olivat joutuneet turvautumaan kolmeen ankkuriin saadakseen veneensä pysymään paikallaan.
Melkein bongatut pingviinit
Volunteer Bayn kuningaspingviinejä. Kuva Stanley Leroux
Ennen kuin lähtisimme jatkamaan matkaa pohjoiseen tarkoituksemme oli pysähtyä noin 30 mailia Port Stanleyn luoteispuolella olevaan Volunteer Bayhin, joka on ainoa paikka Falklandeilla, jossa kuningaspingviinit pesivät. Lahti ei kuitenkaan antanut minkäänlaista suojaa tuulilta, joten ankkuroimme seuraavaan lahteen eli Cow Bayhin. Olimme ajatelleet kävellä sieltä seuraavana aamuna Volunteer Beachille, mutta emme valitettavasti päässeet toteuttamaan suunnitelmaamme. Yön aikana yhä kovemmaksi noussut tuuli oli nostanut lahden pinnan kunnon vaahtopäille, eivätkä rantaan vyöryvät murtuvat aallot innostaneet jollan laskuun. Nostimme sen sijaan ankkurin ja purjeet ja käänsimme Sareman keulan pohjoiseen. Pitkä purjehdus kohti Karibiaa oli alkanut.
Purjesählinkiä
48.56,737 S, 54.08,437 W
Olimme edenneet mukavasti pari vuorokautta, kun kannelta kuului kova rysähdys: sisemmän keulastaagin kannessa oleva kiinnityskorva oli revennyt! Staagi purjeineen ja rullalaitteineen niitti kuin viikate keulakannen kaideverkkoa, isopurjeeseenkin oli jo tullut pieni halkeama, ja jib heilahteli ilkeän näköisesti saalinkeja vasten. Kun olimme saaneet staagin hallintaan, käärimme purjeen sen ympärille kaikilla käytettävissä olevilla nostimilla ja sidoimme Profurl-rullan ja staagin kaiteeseen odottamaan aamua.
Seuraavana päivänä otimme purjeen alas ja purimme vääntyneet Profurlin profiiliputket, joista suurin osa jouduttiin irrottamaan laikkakoneella. Jib siirrettiin pienten paikkausten jälkeen keulastaagiin, joka oli sopivasti tyhjä, olimmehan menettäneet jo aikaisemmin ykkösgenuamme. Sisempi keulastaagi kiinnitettiin tilapäisesti purjeen kiinnityshelaan tukemaan mastoa. Purje onneksi säästyi, mutta Profurl-rullalaitteesta tuskin tulee enää kalua.
Kalastimme tapamme mukaan ahkerasti lähes koko matkan. Muutaman viikon tuloksettoman uistelun jälkeen päädyimme siihen, että meressä ei yksinkertaisesti ole kalaa. Mutta sen kerran kun viehe jäi veteen ilman että kumpikaan meistä muisti tarkkailla sitä, ilmeni että olihan siellä kalaa, vielä hetki sitten ainakin kaksi!
Tankkaamassa
Yhtä myräkkää lukuunottamatta oli tyyntä, lähes tyyntä tai vastaista. Yritimme edetä ulommas merelle löytääksemme sieltä ne Jimmy Cornellin mainostamat myötäiset/sivumyötäiset tuulet siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta annoimme periksi ja käänsimme keulan kohti Salvadoria. Tasan 30 vuorokautta, 6 tuntia ja 25 minuuttia Cow Baystä lähtömme jälkeen saavuimme Bahia Marinan polttoainelaituriin, jossa täytimme jatkuvassa moottoroinnissa tyhjentyneet tankkimme. Olemme nyt tekemässä pientä remonttia Itaparicassa, josta matka jatkuu muutaman päivän kuluttua Grenadaan toivomme mukaan kunnon pasaatituulissa!
No comments:
Post a Comment