Turku

Vihdoinkin kotona!

Bornholm, Tanska

Kiire kotiin

Tuulet olivat päättäneet viedä meidät Torshaveniin, Färsaarille. Koska Sarema ei onneksemme kaivannut minkäänlaisia huoltotoimenpiteitä, täytimme vesi- ja polttoainetankit, mikä olikin varsinainen syy pysähdykseemme, ja olimme lähes saman tien valmiit palaamaan merelle.  Niin mukava kuin Färsaariin olisikin ollut tutustua, meidän luontoretkeilymme rajoittui ajan puutteen vuoksi satama-altaassa uiskentelevien naarashaahkojen ja sorsien bongailuun. 

Jatkoimme Färsaarilta Shetlannin eteläpuolitse kohti Tanskaa, jälleen osan aikaa vastatuulissa luovien. Osuimme Pohjanmeren öljynporausalueelle keskellä yötä, ja näkymät olivat kuin suoraan tieteiselokuvasta! 

Skagerrakissa vastaamme purjehti todellinen merten kaunotar, Christian Radich. Norjalainen purjelaiva valmistui vuonna 1937 alunperin merimieskouluksi. Nykyisin Christian Radich toimii lähinnä matkustaja-aluksena, ja se on ottanut osaa Tall Ships’ Race -purjehduksiin vuodesta 1956 lähtien.

Mutta kuten sananlaskukin sanoo, Kauneus on katoavaista, vaan rumuus sen kuin lisääntyy!!!

Nykyajan merihirviöitä                               

Ennen siirtymistämme Itämerelle alitimme Ruotsin ja Tanskan välillä olevan Öresundin sillan. Silta on Euroopan pisin yhdistetty moottori- ja rautatiesilta (n.8 km), joka alkaa Ruotsin rannikolta ja päättyy keskellä salmea olevalle keinosaarelle, josta on tunneli Tanskan puolelle. Sillan vapaa korkeus on huimat 57 metriä ja Sareman korkeus merenpinnasta vastaavasti 18 metriä, joten sillan alittaminen ei tuottanut vaikeuksia.

Saavuimme tänään seitsemän vuorokautta Torshavenista lähdön jälkeen Rönneen, Bornholmiin. Otamme täällä taas tankit täyteen ja jatkamme huomenna turhankin kiireistä matkaamme Suomeen, jossa meidän pitäisi olla loppuviikolla, sään jumalista tietysti riippuen! 

Täältä tullaan, Turku!

Islanti

Reykjavik

Reykjavikin marina sijaitsee mukavasti aivan kaupungin ydinkeskustassa Harpa-konserttitalon vieressä. Marinan varsin kohtuulliseen hintaan sisältyivät sähkö, vesi, suihku ja pesutupa. Kaikki kaupungin palvelut olivat kävelymatkan päässä, muiden muassa Sareman miehistölle aina yhtä tärkeä kirjasto. Kuin juuri meitä ajatellen siellä oli tuulikaapissa teline, jossa oli poistokirjoja. Kaikki kirjat olivat jostain syystä englanninkielisiä ja mikä parasta - ilmaisia! Otimme ensimmäisen kerran mukaamme viisitoista kirjaa, seuraavalla kerralla viisi, minkä jälkeen totesimme, että ehkä kirjoja olisi jätettävä muillekin.

Saatuamme Sareman huollettua, pyykit pestyä ja tuoreruoat hankittua olimme jälleen valmiit jatkamaan matkaa. Jostain syystä tuntuu siltä, että mitä pidemmälle kotimatkamme etenee, sen pikemmin haluaisimme jo olla perillä. 

Vestmannaeyjar

Laavakenttiä ja lunneja

Moottoroimme Islannin etelärannikolla sijaitsevaan Vestmannaeyjarin saaristoon rasvatyynessä. Alue on vulkaanisesti erittäin aktiivista, kuten tietysti koko Islanti. Vestmannaeyjarin uloin ja maailman ehkä nuorin saari Surtsey syntyi vuonna 1963 tapahtuneen vedenalaisen purkauksen seurauksena. Ja vuonna 1973 saariston suurimman ja ainoan asutun saaren Heimaeyn rantaniitylle nousi yli 200 metriä korkea Eldfellin tulivuori.

Laavavirta ehti haudata osan kaupungin rakennuksista yli kymmenen metrin syvyyteen ennen kuin sen eteneminen saatiin pysäytettyä noin seitsemällä miljardilla litralla kylmää merivettä. Mutta kuin korvaukseksi, muodostunut laavakenttä kasvatti saaren pinta-alaa lähes viidenneksellä. 

Matkalla Vestmannaeyjariin pysähdyimme kalastamaan paikkaan, jossa kartan mukaan on vettä noin 75 metriä. Pekka oli tuskin ehtinyt saada vieheen veteen, kun Sareman ympärille alkoi kertyä lintuja. Opportunistit olivat tällä kertaa sataprosenttisesti myrskylintuja, yhtään lokkia, tiiraa tai liitäjää ei näkynyt. Miksikähän?

Vain muutaman minuutin kuluttua nostimme merestä lounaskalamme. Red rock fish, red snapper vai…? Olipa kala nimeltään mikä tahansa, paistettuna se oli aivan erinomaisen herkullista!

Saapuessamme Vestmannaeyjabariin laiturilla odotteleva satamapalvelija osoitti meille kiinteän laiturin päädyssä olevaa vapaata paikkaa. Kuultuamme vuoroveden olevan runsaat neljä metriä, menimme mieluummin satama-altaan sisällä kalastusaluksessa kiinni olevan hollantilaisen purjeveneen kylkeen. Näin meidän ei tarvinnut säätää kiinnitysköysiä vuoroveden vaihteluiden mukaan. 

Vestmannaeyjarin saaristo on yksi maailman suurimmista lunnien pesimisalueista. Atlannin puolen lunni oli meille aivan uusi tuttavuus, ja koska tämä saattoi olla se viimeinen ja ainoa mahdollisuutemme nähdä niitä luonnossa, kaivoimme pitkästä aikaa esiin taitettavat polkupyörämme. Tosin yksikin pyörä olisi riittänyt, sillä Pekka päätti lopulta jättää kipeytyneen selkänsä takia linturetken väliin. 

Riitta sen sijaan lähti polkemaan saaren poikki sen eteläiseen kärkeen ja totesi polkiessaan loivia mutta loputtomilta tuntuvia ylämäkiä ja taluttaessaan pyörää liian jyrkissä ylä- ja alamäissä, että Pekan päätös oli ollut harvinaisen järkevä. 

Matkailuesitteen mukaan eteläisellä niemellä on erityinen lunnitalo, josta käsin saattoi häiritsemättä seurata lintujen elämää. Rakennus osoittautui kuitenkin suureksi pettymykseksi, sillä lähimmät lunnit erottuivat vain valkoisina pisteinä vihreää ruohikkoa vasten. Näinkin kauas tultuaan Riitta ei kuitenkaan halunnut antaa periksi vaan lukitsi pyöränsä lammasaitaan, kiipesi aidan yli ja lampaiden polkuja seuraten meni lähemmäs rinnettä, jossa lunnit pesivät. Vaikka etäisyys lintuihin oli täälläkin huomattava, maksimizoomauksella sai kuitenkin otettua muutaman lunnikuvan muistoksi. 

Toisin kuin Tyynenmeren lunneilla, joilla silmänseutu on kesällä kirkkaan valkoinen mutta talvella harmahtava, Atlannin lunneilla silmänseutu on harmahtava myös kesällä, ja talvella se muuttuu aivan suttuisen harmaaksi. Ottaen huomioon, että elimme parhaillaan elokuun alkua, tällä lunniparalla vuodenajat olivat ilmeisesti menneet pahasti sekaisin.

Nyt kun lunnit oli nähty ja laavakentillä patikoitu, olimme jälleen valmiit jatkamaan kotimatkaa. Islannista jäi tosin niin miellyttävä kuva, että jos aikaa olisi ollut enemmän, olisimme mielellämme kiertäneet saaren pohjoisrannikon kautta. Ehkä seuraavassa elämässä, matkallamme Grönlantiin.

Tuulikarttojen perusteella lähdemme huomenna liikkeelle kohti Norjaa tai vaihtoehtoisesti Färsaaria, mutta jos tuulten jumalat ovat suosiollisia jatkamme suoraan Tanskaan. Asia selviää noin viikon kuluttua!

Satujen saarelle

Jäätilanne ei lopulta vaikuttanut reitinvalintaamme lainkaan, vaan syynä oli Pekan ilmeisesti St. Pierren saarelta saama ilkeä flunssavirus. Kipparin kaaduttua sänkyyn vain muutama vuorokausi Newfoundlandista lähdön jälkeen, totesimme että rajansa kaikella - elämyksilläkin - ja otimme mahdollisimman suoran kurssin kohti Islantia. Tuuli oli asiasta kuitenkin eri mieltä ja yritti päätöksestämme huolimatta viedä meitä lähes väkisin Grönlantiin. 

Kalaonni kateissa

Lähdettyämme Bermudalta olimme yrittäneet pyytää tonnikalaa Golfvirrasta, mutta turhaan. Matkalla St. Pierren saarelta Newfoundlandiin menimme pari kertaa piihin Grand Banksin matalikolla pohjakalastaaksemme turskaa, josta alue oli aikoinaan tunnettu, tosin ruijanpallas tai koljakin olisivat kelvanneet. Mutta kun merestä nousi samanlaisia simppumaisia kaloja yksi toisensa jälkeen, löimme niin sanotusti hanskat tiskiin. 

Jatkoimme kalastusta seuraavaksi vasta lähempänä Grönlantia, mutta parin päivän yrittämisen jälkeen ainoaksi saaliiksi jäi myrskylintu, joka oli saanut siiman siipensä ympäri. Kelattuamme linnun veneeseen ja päästettyämme sen irti, päätimme lopettaa kalastamisen toistaiseksi.

Odottamatonta matkaseuraa

Noin 85 mailia Grönlannin eteläisen kärjen (Kap Farvel) jäävuorirajasta jouduimme lähemmäs sadan luotsivalaan (Pilot Whale) joukkoon. Tietämättä mitään valaiden käyttäytymisestä pohdimme, olimmeko mahdollisesti osuneet niiden reitille vai ovatko luotsivalaat aivan erityisen sosiaalisia eläimiä, sillä ne viipyivät Sareman seurassa useita tunteja. Jossain vaiheessa yksi veneen kyljellä sukeltelevista valaista teki ilmeisen virhearvion, ja hetken kuluttua keulasta kuului PONG! - olimme törmänneet valaaseen tai oikeammin, valas oli törmännyt meihin. Kaikesta päätellen valas selvisi yhteentörmäyksestä pelkällä säikähdyksellä.

Sareman ja valaiden tiet erkanivat vasta, kun tuuli kääntyi niin, että saatoimme edetä kohti itää ja Islantia. Valaat jatkoivat matkaansa pohjoiseen, ja hyvä niin - mitä kauemmas Färsaarista, sen parempi!!! 

Saint John's, Newfoundland, Kanada

Kohti pohjoista

Vain kahdeksan vuorokautta Bermudalta lähdön jälkeen saavuimme - yllätys, yllätys - Ranskaan! St Pierre ja Miquelon, Pohjois-Atlantilla Newfoundlandin eteläpuolella sijaitseva kahdeksan saaren ryhmä on Ranskan viimeinen tukikohta Pohjois-Amerikassa. Ja tuskin mikään paikka edes Ranskassa voisi olla ranskalaisempi kuin St Pierre ja Miquelon. Saarilla asuu kaikkiaan alle 6000 ihmistä, ja aivan naapurissa ovat Kanadan englanninkieliset provinssit Nova Scotia ja Newfoundland, mutta tästä huolimatta monet paikallisista puhuvat (ja ymmärtävät) vain ja ainoastaan ranskaa. 

Saaret ns. löysi portugalilainen Joao Alvares Fagundes vuonna 1520, mutta jo 1536 ranskalainen Jacques Cartier siirsi ne Ranskan kuninkaan omistukseen. Seuraavien vuosisatojen aikana saaret siirtyivät vuorotellen Ranskalta Englannille ja takaisin, kunnes Pariisin rauhan (1814) yhteydessä tuolloin asumattomat saaret luovutettiin lopullisesti Ranskalle. Vuodesta 1816 alkaen saarille saapui uudisasukkaita sekä nykyisen Kanadan alueelta että Baskimaasta, Bretagnesta ja Normandiasta, mikä näkyy myös saarten nykyisessä lipussa.

Ranskankielentaidottomuudestamme huolimatta hyödynsimme parhaamme mukaan saarten ranskalaisuutta ja saimme pitkästä aikaa nauttia rapeakuorisista patongeista, pateista, valuvista valkohomejuustoista ja tummista burgundinviineistä. 

St. Pierren saarelta siirryimme Newfoundlandin puolelle Kanadaan. Moottoripurjehdittuamme osan aikaa pohjoisille alueille tyypillisessä hernerokkasumussa saavuimme runsaan vuorokauden kuluttua St. John’sin satamalahteen. Saatuamme köydet kiinni laiturissa nro 6 olleeseen amerikkalaisveneeseen ja siirrettyämme kellomme paikallisaikaan eli tässä tapauksessa 30 minuuttia taaksepäin, otimme yhteyden viranomaisiin. Jonkin ajan kuluttua veneelle saapui mitä mainioin parivaljakko Bill ja Phil, jotka edustivat Kanadan tulli- ja maahanmuuttovirastoa. Pekan ja Billin hoitaessa muodollisuuksia, Phil laati listaa kaupungin parhaimmista ravintoloista ja suositteli kirjoja, jotka olivat tehneet häneen lähtemättömän vaikutuksen. 

Olemme nyt ostaneet mm. Anthony Doerrin All the Light We Cannot See ja Cecila Ekbäckin Wolf Winter, jotka tulevat viihdyttämään meitä ainakin osan tulevasta legistämme. Jatkamme huomenna sunnuntaina kohti pohjoista, mutta seuraava määränpäämme riippuu täysin jäätilanteesta. 

St. George's, Bermuda, 23.6.2019

Kiertotietä kotiin

Ajatuksia loppusuoralta

Lopettaa purjehdus ja palata kotiin näin monen vuoden jälkeen tuntuu samalla sekä ihanalta että haikealta, mutta juuri tällä hetkellä haikeus on ehkä päällimmäisenä. Vaikka on ilman muuta selvää, että meidän on korkea aika lopettaa purjehtiminen ja keskittyä muihin elämää suurempiin asioihin, meidän näyttää olevan ilmeisen vaikea hyväksyä ajatusta, että tulemme lopettamaan purjehduksen ihan oikeasti, ihan kokonaan. Mutta aivan vielä ei ole luopumisen aika. Meillä on Suomeen matkaa useampi tuhat mailia ja näin ollen kaikki mahdollisuudet kokea vielä jotain uutta, tutustua paikkoihin, joissa emme ole koskaan ennen olleet. 

Vesi- ja polttoainetankit on nyt täytetty, tuoreruoat hankittu ja Sarema miehistöineen siunattu. Lähtö huomenna Bermudalta, mutta ei  Azorien kautta, kuten olimme alun perin suunnitelleet, vaan käännämme Sareman keulan kompassisuuntaan 30° kohti uusia elämyksiä!

St. George's, Bermuda

Kotimatka jatkuu

Lasten palattua Suomeen meidän kotimatkamme jatkui Martiniquelta päiväpurjehduksina kohti Antiguaa ja Barbudaa. Ensimmäisen yön vietimme Prince Rupert Bayssä Dominicalla ja seuraavan Iles des Saintesissa Gaudeloupella. Täältä purjehdimme yön yli Antigualle, jossa pudotimme aamuvarhaisella ankkurin English Harbourin uloimpaan lahteen.

Seuraavana aamuna heräsimme veneen läheltä kuuluviin ääniin: kyläläiset olivat vetämässä nuottaa lahdella. Menimme nauttimaan aamukahvit kannelle, josta seurasimme nuottakunnan työskentelyä. Ensin nuotta vedettiin veneellä rannalta lahden poikki lähelle väylää. Nuotan reunoilla ui kolme miestä, joiden tehtävänä ilmeisesti oli ajaa kalat nuottaan ja samalla varmistaa, ettei verkko jäänyt mihinkään kiinni. Rannalla oli kaksi noin kymmenen hengen ryhmää, jotka alkoivat jonkin ajan kuluttua vetää nuottaa sisään. Runsaan parin tunnin aherruksen jälkeen nuotta oli saatu maihin ja sen mukana saalis, joka jaettiin ilmeisen tasapuolisesti osanottajien kesken.

Nuottakuntalaisten keski-ikä näytti olevan reilusti 50 vuoden paremmalla puolella, mikä merkinnee sitä, etteivät nuoremmat ikäpolvet ole ainakaan tällä hetkellä kiinnostuneita perinteisistä kalastusmenetelmistä. Mutta hyvin näytti nuotta nousevan vähän vanhemmillakin voimilla! 

Muutaman päivän kuluttua siirryimme Antigualta Barbudalle, tämänkertaisen Karibian kierroksemme ainoalle saarelle, jossa emme olleet aikaisemmin käyneet. Barbuda on topografialtaan tyystin erilainen kuin eteläisemmät Karibian saaret. Lähestyessämme Cocoa Pointin ankkurilahtea näkymä muistutti lähinnä Tuamotun rengasatollien tasaisen matalaa maisemaa pitkine, vaaleine hiekkarantoineen.  

Vain pari vuotta sitten, tarkemmin sanottuna 6.9.2017, hurrikaani Irma oli aiheuttanut valtavaa tuhoa saarella. Se hävitti saaren puuston (palmut) lähes täysin ja jätti suurimman osan asukkaista kodittomaksi. Osa Antigualle evakuoiduista oli jo palannut kotisaarelleen, ja käynnissä näytti olevan kunnon jälleenrakennusbuumi. Turistit eivät kuitenkaan vielä ole löytäneet takaisin saarelle, ja Cocoa Pointin ranta oli (meidän iloksemme) täysin autio. Valitettavasti Irma oli onnistunut tuhoamaan myös ranta-alueen korallit, mutta kilpikonnaruohoa kasvoi runsaasti joka puolella matalaa merenpohjaa. Emme olekaan missään nähneet niin paljon ja niin suuria karettikilpikonnia kuin täällä! 

Viikon purjehdus Barbudalta Bermudalle sujui tällä kertaa täysin odotusten mukaisesti eli ensimmäiset kolme vuorokautta etenimme hienosti 15 - 20 solmun kaakkoistuulissa keskimäärin 140 mailia vuorokaudessa ja saavuttuamme hepoasteille (Horse Latitudes) tuuli loppui kuin seinään. 

Peilityyni meri ei nykypurjehtijalle ole mikään ongelma, jos vain polttoainetta ja vettä riittää, mutta tilanne oli aivan toinen merenkulun alkuaikoina, kun valtavat alukset satoine miehineen jäivät kellumaan paikalleen viikkokausiksi. Termi ‘hepoasteet’, joka viittaa tuulettomaan vyöhykkeeseen pasaatituulten ja nelikymppisten välissä, juontaa juurensa tuolta ajalta, jolloin aluksilla olevista hevosista jouduttiin usein luopumaan kallisarvoisen juomaveden säästämiseksi. 

Vedimme tapamme mukaan uistinta perässämme, mutta vain kaksi päivää. Ensimmäisenä päivänä koukkuun jäi meille selvästi liian iso mahi-mahi, joka kaikkien osapuolten helpotukseksi pääsi irti. Seuraavana päivänä saimme huomattavasti mukavamman kokoisen (115 cm) mahi-mahin, joka väsytyksen jälkeen nostettiin kannelle ilman suurempia ongelmia.

Mahi-mahi eli kultamakrilli on paitsi hyvä ruokakala, myös suomalaisen nimensä mukaisesti upean värinen. Kun kala on vielä meressä, sen väri vaihtelee tumman sinisestä kirkkaan vihreään/turkoosiin ja kullankeltaiseen. Kun kala on nostettu ylös, se alkaa varsin nopeasti menettää väriään ja muuttuu lopulta hailakan harmaaksi. 

Saattaa olla, että annoimme tälle yksilölle innoissamme hieman liikaa rommia kiduksiin (miellyttävin mahdollinen tapa tainnuttaa kala!), sillä sen hieno kullanhohtoinen väri hiipui ensin normaaliin tapaan harmaaksi, mutta muuttui sitten lähes saman tien uudelleen keltaiseksi, ainoastaan pilkut eivät enää jaksaneet hohtaa sinisyyttään. Olipa syy mikä tahansa, kala oli herkullista, ja siitä riitti meille syötävää Bermudalle asti!

     Sargasso-levää