Satujen saarelle

Jäätilanne ei lopulta vaikuttanut reitinvalintaamme lainkaan, vaan syynä oli Pekan ilmeisesti St. Pierren saarelta saama ilkeä flunssavirus. Kipparin kaaduttua sänkyyn vain muutama vuorokausi Newfoundlandista lähdön jälkeen, totesimme että rajansa kaikella - elämyksilläkin - ja otimme mahdollisimman suoran kurssin kohti Islantia. Tuuli oli asiasta kuitenkin eri mieltä ja yritti päätöksestämme huolimatta viedä meitä lähes väkisin Grönlantiin. 

Kalaonni kateissa

Lähdettyämme Bermudalta olimme yrittäneet pyytää tonnikalaa Golfvirrasta, mutta turhaan. Matkalla St. Pierren saarelta Newfoundlandiin menimme pari kertaa piihin Grand Banksin matalikolla pohjakalastaaksemme turskaa, josta alue oli aikoinaan tunnettu, tosin ruijanpallas tai koljakin olisivat kelvanneet. Mutta kun merestä nousi samanlaisia simppumaisia kaloja yksi toisensa jälkeen, löimme niin sanotusti hanskat tiskiin. 

Jatkoimme kalastusta seuraavaksi vasta lähempänä Grönlantia, mutta parin päivän yrittämisen jälkeen ainoaksi saaliiksi jäi myrskylintu, joka oli saanut siiman siipensä ympäri. Kelattuamme linnun veneeseen ja päästettyämme sen irti, päätimme lopettaa kalastamisen toistaiseksi.

Odottamatonta matkaseuraa

Noin 85 mailia Grönlannin eteläisen kärjen (Kap Farvel) jäävuorirajasta jouduimme lähemmäs sadan luotsivalaan (Pilot Whale) joukkoon. Tietämättä mitään valaiden käyttäytymisestä pohdimme, olimmeko mahdollisesti osuneet niiden reitille vai ovatko luotsivalaat aivan erityisen sosiaalisia eläimiä, sillä ne viipyivät Sareman seurassa useita tunteja. Jossain vaiheessa yksi veneen kyljellä sukeltelevista valaista teki ilmeisen virhearvion, ja hetken kuluttua keulasta kuului PONG! - olimme törmänneet valaaseen tai oikeammin, valas oli törmännyt meihin. Kaikesta päätellen valas selvisi yhteentörmäyksestä pelkällä säikähdyksellä.

Sareman ja valaiden tiet erkanivat vasta, kun tuuli kääntyi niin, että saatoimme edetä kohti itää ja Islantia. Valaat jatkoivat matkaansa pohjoiseen, ja hyvä niin - mitä kauemmas Färsaarista, sen parempi!!! 

Saint John's, Newfoundland, Kanada

Kohti pohjoista

Vain kahdeksan vuorokautta Bermudalta lähdön jälkeen saavuimme - yllätys, yllätys - Ranskaan! St Pierre ja Miquelon, Pohjois-Atlantilla Newfoundlandin eteläpuolella sijaitseva kahdeksan saaren ryhmä on Ranskan viimeinen tukikohta Pohjois-Amerikassa. Ja tuskin mikään paikka edes Ranskassa voisi olla ranskalaisempi kuin St Pierre ja Miquelon. Saarilla asuu kaikkiaan alle 6000 ihmistä, ja aivan naapurissa ovat Kanadan englanninkieliset provinssit Nova Scotia ja Newfoundland, mutta tästä huolimatta monet paikallisista puhuvat (ja ymmärtävät) vain ja ainoastaan ranskaa. 

Saaret ns. löysi portugalilainen Joao Alvares Fagundes vuonna 1520, mutta jo 1536 ranskalainen Jacques Cartier siirsi ne Ranskan kuninkaan omistukseen. Seuraavien vuosisatojen aikana saaret siirtyivät vuorotellen Ranskalta Englannille ja takaisin, kunnes Pariisin rauhan (1814) yhteydessä tuolloin asumattomat saaret luovutettiin lopullisesti Ranskalle. Vuodesta 1816 alkaen saarille saapui uudisasukkaita sekä nykyisen Kanadan alueelta että Baskimaasta, Bretagnesta ja Normandiasta, mikä näkyy myös saarten nykyisessä lipussa.

Ranskankielentaidottomuudestamme huolimatta hyödynsimme parhaamme mukaan saarten ranskalaisuutta ja saimme pitkästä aikaa nauttia rapeakuorisista patongeista, pateista, valuvista valkohomejuustoista ja tummista burgundinviineistä. 

St. Pierren saarelta siirryimme Newfoundlandin puolelle Kanadaan. Moottoripurjehdittuamme osan aikaa pohjoisille alueille tyypillisessä hernerokkasumussa saavuimme runsaan vuorokauden kuluttua St. John’sin satamalahteen. Saatuamme köydet kiinni laiturissa nro 6 olleeseen amerikkalaisveneeseen ja siirrettyämme kellomme paikallisaikaan eli tässä tapauksessa 30 minuuttia taaksepäin, otimme yhteyden viranomaisiin. Jonkin ajan kuluttua veneelle saapui mitä mainioin parivaljakko Bill ja Phil, jotka edustivat Kanadan tulli- ja maahanmuuttovirastoa. Pekan ja Billin hoitaessa muodollisuuksia, Phil laati listaa kaupungin parhaimmista ravintoloista ja suositteli kirjoja, jotka olivat tehneet häneen lähtemättömän vaikutuksen. 

Olemme nyt ostaneet mm. Anthony Doerrin All the Light We Cannot See ja Cecila Ekbäckin Wolf Winter, jotka tulevat viihdyttämään meitä ainakin osan tulevasta legistämme. Jatkamme huomenna sunnuntaina kohti pohjoista, mutta seuraava määränpäämme riippuu täysin jäätilanteesta. 

St. George's, Bermuda, 23.6.2019

Kiertotietä kotiin

Ajatuksia loppusuoralta

Lopettaa purjehdus ja palata kotiin näin monen vuoden jälkeen tuntuu samalla sekä ihanalta että haikealta, mutta juuri tällä hetkellä haikeus on ehkä päällimmäisenä. Vaikka on ilman muuta selvää, että meidän on korkea aika lopettaa purjehtiminen ja keskittyä muihin elämää suurempiin asioihin, meidän näyttää olevan ilmeisen vaikea hyväksyä ajatusta, että tulemme lopettamaan purjehduksen ihan oikeasti, ihan kokonaan. Mutta aivan vielä ei ole luopumisen aika. Meillä on Suomeen matkaa useampi tuhat mailia ja näin ollen kaikki mahdollisuudet kokea vielä jotain uutta, tutustua paikkoihin, joissa emme ole koskaan ennen olleet. 

Vesi- ja polttoainetankit on nyt täytetty, tuoreruoat hankittu ja Sarema miehistöineen siunattu. Lähtö huomenna Bermudalta, mutta ei  Azorien kautta, kuten olimme alun perin suunnitelleet, vaan käännämme Sareman keulan kompassisuuntaan 30° kohti uusia elämyksiä!

St. George's, Bermuda

Kotimatka jatkuu

Lasten palattua Suomeen meidän kotimatkamme jatkui Martiniquelta päiväpurjehduksina kohti Antiguaa ja Barbudaa. Ensimmäisen yön vietimme Prince Rupert Bayssä Dominicalla ja seuraavan Iles des Saintesissa Gaudeloupella. Täältä purjehdimme yön yli Antigualle, jossa pudotimme aamuvarhaisella ankkurin English Harbourin uloimpaan lahteen.

Seuraavana aamuna heräsimme veneen läheltä kuuluviin ääniin: kyläläiset olivat vetämässä nuottaa lahdella. Menimme nauttimaan aamukahvit kannelle, josta seurasimme nuottakunnan työskentelyä. Ensin nuotta vedettiin veneellä rannalta lahden poikki lähelle väylää. Nuotan reunoilla ui kolme miestä, joiden tehtävänä ilmeisesti oli ajaa kalat nuottaan ja samalla varmistaa, ettei verkko jäänyt mihinkään kiinni. Rannalla oli kaksi noin kymmenen hengen ryhmää, jotka alkoivat jonkin ajan kuluttua vetää nuottaa sisään. Runsaan parin tunnin aherruksen jälkeen nuotta oli saatu maihin ja sen mukana saalis, joka jaettiin ilmeisen tasapuolisesti osanottajien kesken.

Nuottakuntalaisten keski-ikä näytti olevan reilusti 50 vuoden paremmalla puolella, mikä merkinnee sitä, etteivät nuoremmat ikäpolvet ole ainakaan tällä hetkellä kiinnostuneita perinteisistä kalastusmenetelmistä. Mutta hyvin näytti nuotta nousevan vähän vanhemmillakin voimilla! 

Muutaman päivän kuluttua siirryimme Antigualta Barbudalle, tämänkertaisen Karibian kierroksemme ainoalle saarelle, jossa emme olleet aikaisemmin käyneet. Barbuda on topografialtaan tyystin erilainen kuin eteläisemmät Karibian saaret. Lähestyessämme Cocoa Pointin ankkurilahtea näkymä muistutti lähinnä Tuamotun rengasatollien tasaisen matalaa maisemaa pitkine, vaaleine hiekkarantoineen.  

Vain pari vuotta sitten, tarkemmin sanottuna 6.9.2017, hurrikaani Irma oli aiheuttanut valtavaa tuhoa saarella. Se hävitti saaren puuston (palmut) lähes täysin ja jätti suurimman osan asukkaista kodittomaksi. Osa Antigualle evakuoiduista oli jo palannut kotisaarelleen, ja käynnissä näytti olevan kunnon jälleenrakennusbuumi. Turistit eivät kuitenkaan vielä ole löytäneet takaisin saarelle, ja Cocoa Pointin ranta oli (meidän iloksemme) täysin autio. Valitettavasti Irma oli onnistunut tuhoamaan myös ranta-alueen korallit, mutta kilpikonnaruohoa kasvoi runsaasti joka puolella matalaa merenpohjaa. Emme olekaan missään nähneet niin paljon ja niin suuria karettikilpikonnia kuin täällä! 

Viikon purjehdus Barbudalta Bermudalle sujui tällä kertaa täysin odotusten mukaisesti eli ensimmäiset kolme vuorokautta etenimme hienosti 15 - 20 solmun kaakkoistuulissa keskimäärin 140 mailia vuorokaudessa ja saavuttuamme hepoasteille (Horse Latitudes) tuuli loppui kuin seinään. 

Peilityyni meri ei nykypurjehtijalle ole mikään ongelma, jos vain polttoainetta ja vettä riittää, mutta tilanne oli aivan toinen merenkulun alkuaikoina, kun valtavat alukset satoine miehineen jäivät kellumaan paikalleen viikkokausiksi. Termi ‘hepoasteet’, joka viittaa tuulettomaan vyöhykkeeseen pasaatituulten ja nelikymppisten välissä, juontaa juurensa tuolta ajalta, jolloin aluksilla olevista hevosista jouduttiin usein luopumaan kallisarvoisen juomaveden säästämiseksi. 

Vedimme tapamme mukaan uistinta perässämme, mutta vain kaksi päivää. Ensimmäisenä päivänä koukkuun jäi meille selvästi liian iso mahi-mahi, joka kaikkien osapuolten helpotukseksi pääsi irti. Seuraavana päivänä saimme huomattavasti mukavamman kokoisen (115 cm) mahi-mahin, joka väsytyksen jälkeen nostettiin kannelle ilman suurempia ongelmia.

Mahi-mahi eli kultamakrilli on paitsi hyvä ruokakala, myös suomalaisen nimensä mukaisesti upean värinen. Kun kala on vielä meressä, sen väri vaihtelee tumman sinisestä kirkkaan vihreään/turkoosiin ja kullankeltaiseen. Kun kala on nostettu ylös, se alkaa varsin nopeasti menettää väriään ja muuttuu lopulta hailakan harmaaksi. 

Saattaa olla, että annoimme tälle yksilölle innoissamme hieman liikaa rommia kiduksiin (miellyttävin mahdollinen tapa tainnuttaa kala!), sillä sen hieno kullanhohtoinen väri hiipui ensin normaaliin tapaan harmaaksi, mutta muuttui sitten lähes saman tien uudelleen keltaiseksi, ainoastaan pilkut eivät enää jaksaneet hohtaa sinisyyttään. Olipa syy mikä tahansa, kala oli herkullista, ja siitä riitti meille syötävää Bermudalle asti!

     Sargasso-levää

Le Marin, Martinique

Hikistä aherrusta ja iki-ihanaa perhelomaa

Pääsiäisen pyhät sekoittivat aikataulumme pahemman kerran. Varasimme Tyrell Bayssä, Grenadan Carriacoun saarella olevalta telakalta ensimmäisen mahdollisen nostoajan, joka oli kuitenkin vasta 29.4. Lähdimme Prickly Baystä Carriacoulle 25. päivä katsastamaan telakan tilat ja palvelut. Sarema oli ollut kyseisellä telakalla vuonna 2005 ja viimeksi 2011, mutta sen jälkeen sekä telakan omistus että suurin osa työntekijöistä olivat vaihtuneet. Paikat olivat selvästi siistiytyneet, toimistorakennukseen oli avattu kauppa, josta sai peruselintarvikkeita ja veneen kunnostukseen tarvittavia välineitä, ja telakalla oli nyt myös oma ravintolansa. 

Aikaa tappaaksemme lähdimme 26.4. nostalgiselle kierrokselle Union Island - Tobago Cays - Sandy Island. Tobaco Caysin iguaanit näyttivät voivan kuivasta kaudesta huolimatta paksusti, mutta riutan korallit voivat valitettavasti aina vain huonommin. Lähes kuolleita alueita oli runsaasti ja kaloja huomattavan vähän.

Riutan sisäpuolella uiskenteleva parimetrinen hai oli kuitenkin onneksemme riittävän kylläinen jättääkseen meidän rauhaan. Mikähän siinä muuten on, että vaikka hyvin tiedämme, etteivät hait käy ihmisen kimppuun Karibialla, kohdatessamme hain nousevat karvat aina pystyyn (ainakin Riitalla)? 

Olimme viimeksi olleet Sandy Islandilla snorklaamassa viitisentoista vuotta sitten. Silloin se oli vain pienehkö hiekkasärkkä muutamine palmuineen hurrikaani Ivanin upotettua  suurimman osan saaresta. Aika oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja viehättävä saari noussut merestä kuin Afrodite konsanaan. Mutta täälläkin korallit näyttivät voivan selkeästi heikommin kuin vuosia sitten. Syitä tähän on varmasti useitakin, mutta ihmislähtöisiä oletettavasti kaikki.

Sarema nostettiin ylös sopimuksen mukaan 29.4., mutta siirrettiin pukeille vasta seuraavana päivänä, mikä lyhensi työskentelyaikaa harmittavasti. Saimme kovalla hosumisella rungon kitattua ja maalattua, mutta kansi maalattiin vasta 7.5. tapahtuneen vesillelaskun jälkeen. Koska aika alkoi olla tiukilla, lähdimme heti seuraavana päivänä Martiniquelle, jossa pudotimme ankkurin Sainte Annen lahteen 9.5. Aikaisin seuraavana aamuna siirryimme Le Mariniin poijuun, jossa jatkoimme hiki hatussa kannen maalaamista ja tavaroiden järjestelyä aina siihen asti, kun lapset ja lastenlapset saapuivat. Siihen loppui kiire, ja kauan odotettu loma perheen parissa saattoi alkaa!

Lasten kertomaa:

Astuimme tottuneesti Sareman kannelle ja olimme heti kuin kotonamme. Me aikuiset lapset olemme viettäneet aiemmin useita viikkoja veneessä, ja Karibian reissu oli meille kolmas, joillekin jopa neljäs. Lastenlapset olivat nyt ensimmäistä kertaa mukana, mutta luiskahtivat nopeasti mukaan vene-elämään. 

Meillä lapsilla ei purjehtiminen kuitenkaan ole verissä, vaan pitempien päiväpurjehdusten aikana jokainen etsi itselleen sopivan sopen, josta noustiin vasta kun vene oli taas vähemmän keikuttavalla ankkurilahdella. Meistä kukaan ei haikaillut pehmeän hiekkaisille rannoille tai paikalliseen yöelämään. Me olimme tulleet viettämään laatuaikaa perheen kesken veneellä, mikä näkyikin siinä, että suurimmaksi osaksi emme poistuneet veneestä kuin uimaan. Muutama pakollinen kauppareissu tuli tehtyä, mutta loppulomasta maa keinui sen verran jalkojen alla, että oli parempikin pysyä veneellä. Lastenlapset toki pääsivät, kiitos isovanhempien, rannalle ja sademetsäretkelle (jonka me aikuiset olimme tehneet jo aiemmilla reissuilla) ja vaikuttivat tyytyväisiltä näkemäänsä ja kokemaansa. 

Mitä enempää voi lomaltaan toivoa kuin yhdessäoloa, aurinkoa ja kirkkaita, lämpimiä uima- ja snorklausvesiä. Ja isääni lainatakseni: ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Lisäksi tuoreet hedelmät, jollaisista on turha edes haaveilla koti-Suomessa, olivat päivittäistä herkkua. 

Olemme aiemmin olleet Karibialla vuodenvaihteessa eli vilkkaimman sesongin aikana, joten nyt loppukaudesta, ennen hurrikaanikauden alkua, maisemat olivat hieman erilaiset, ja veneiden määrä muutamaa ankkurilahtea lukuunottamatta vähäisempi, mikä tietysti sopi meille hyvin. Muutoin kyllä turismi näyttää lisääntyneen: kiertäviä bileveneitä, moottorivenesafareita, vesijettejä, optimistijollia ja vaikka mitä oli useissa ankkurilahdissa enemmän kuin riittävästi. Rodney Bayssa ja St Annessa saimme nauttia paikallisesta musiikista, tuuli ja vesi kun kantoivat äänet rannalta tosi hyvin ja pitkälle. Kun ylihuomenna suuntaamme kotiin, on edessä toivottavasti ei-niin-haikea lähtö, sillä jäämme innoissamme odottamaan purjehtijoita vihdoinkin kotiin. 

Sareman kotimatka jatkuu muutaman päivän kuluttua ensin Antigualle ja Barbudalle ja sieltä Bermudalle. Yritämme jälleen kerran välttää tuulettoman Azorien korkeapainealueen, toivottavasti aikaisempia vuosia paremmalla onnella! 

Grenada, 19.4.2019

Prickly Bay, Grenada  

Jatkoimme Salvadorista pohjoiseen olemattomia tuulia etsiskellen. Vasta Brasilian pohjoispuolella saatoimme ajoittain edetä pelkin purjein. Mitään vuoden 2012 purjehdukseemme verrattavaa hurmosta emme valitettavasti saaneet kokea koko aikana. Ote blogistamme Karibialta Alaskaan: “Viime päivinä tuulta on riittänyt. Saderintama toisensa jälkeen on noussut idästä ja pitänyt tuulen sivu- tai sivumyötäisenä 20 ja 30 solmun välissä. Muutaman kerran on tullut kiire löysätä purjeita pahimpien puuskien kohdalla, mutta vain muutamaksi minuutiksi. Meno on ollut mahtavaa, ja olemme tehneet uusia ennätyksiä. Paras vuorokausimatkamme koskaan on nyt 203,8 mailia ja 12 tunnin ennätys 102,1 mailia. Nopeus nousi eilen useaan otteeseen yli 13 solmun, parhaimmillaan 13,4 solmuun.” Tällä kertaa nopeus nousi vain harvoin edes 8 solmuun, ja parhaaksi vuorokausimatkaksemme  tuli ‘vaivaiset’ 174 mailia. 

Heti Salvadorista lähtömme jälkeen vapamme notkahti rajusti, ja pienen väsytyksen jälkeen nostimme kannelle 122 cm:n pituisen kultamakrillin, toiselta nimeltään mahi-mahi. Ajoitus osui aivan nappiin, sillä käännyttyämme Brasilian koilliskulmasta länteen Atlanti oli niin sargassolevän täplittämä, ettei kalastamisesta olisi tullut enää mitään.

Huhtikuun 9. oli erityinen päivä Sareman purjehdushistoriassa, sillä silloin meni 100.000 merimailia poikki. Näillä maileilla olisi voinut purjehtia neljä ja puoli kertaa maapallon ympäri, mutta jostain syystä Sareman purjehdukset ovat rajoittuneet lähinnä Atlantille ja Tyynelle valtamerelle.

Huhtikuun 19. pudotimme ankkurin Grenadan etelärannikolla olevaan Prickly Bayhin. Tuskastuttavan pitkäksi ja vaivalloisen hitaaksi kokemamme purjehdus raivoisilta viisikymppisiltä pasaatituuliin on nyt onnellisesti takanamme, eikä meillä ole vähään aikaan kiire mihinkään. Matkaa Falklandsaarilta Grenadaan kertyi yhteensä 5,692 mailia, ja Itaparican pikapysähdys mukaan lukien matkaan kului kaikkiaan 54 päivää. Täytyy myöntää, että tällä hetkellä ei pitkänmatkanpurjehdus juuri innosta! 

Chile - Karibia välillä Sareman yleensä varsin moitteeton ulkoasu oli päässyt pahasti rapistumaan. Veneen maalaus Puerto Monttissa oli ollut enemmän kuin hankalaa kiitos lähes päivittäisten sadekuurojen ja Reloncavin heikon sähkön. Siirrymmekin muutaman päivän kuluttua Grenadalta Carriacoulle, jossa Sarema nostetaan maihin Tyrell Bayn telakalla. Seuraavat pari viikkoa kuluvat tropiikin auringon alla ahertaessa, jotta Sarema saataisiin kuntoon ennen kuin lapset ja lastenlapset valtaavat veneen. 

Salvador de Bahia, Brasilia, 27.3.2019

Raivoisilta viisikymppisiltä pasaatituuliin

Viisi vuorokautta Etelämantereelta lähtömme jälkeen raivoisat viisikymppiset paljastivat vihdoin todellisen luontonsa ja repivät ykkösgenuamme riekaleiksi. Tosin purje oli jo sen verran vanha (40.000 nm) ja hauras, että tähän olisi luultavasti riittänyt heikompikin tuuli. Viikon muutoin tapahtumaköyhän purjehduksen jälkeen saavuimme Port Stanleyn satamalahteen yön pimeinä tunteina ja pudotimme ankkurin kaupungin edustalle. Kello 05.30 heräsimme torven toitotukseen. Viereemme oli tullut port controllin alus, josta meitä käskettiin siirtymään välittömästi lahden länsipäähän pois paikalle tulevien kalastusalusten tieltä. Lähes saman tien satamalahteen alkoi vyöryä valtavan kokoisia ja oudon näköisiä aluksia. Nämä olivat Falklandsaarilta kalastusoikeuden ostaneita taiwanilaisia ja etelä-korealaisia mustekalan (jiga) pyyntiin erikoistuneita aluksia, joita oli kaiken kaikkiaan viitisenkymmentä. Kun tuollainen laivasto on liikkeellä, ei mustekaloilla ole juurikaan selviytymismahdollisuuksia.

Myöhemmin iltapäivällä siirryimme kaupungin pienvenelaiturissa olleen veneen kylkeen. Kun olimme saaneet köydet yhteistyönä kiinni sekä naapuriveneeseen että varmuuden varaksi myös laiturin tolppiin, totesimme että naapurimme oli Pelagic. Pertti Duncker ja Mani Suanto olivat 90-luvulla ennen Antarktikalle lähtöään osallistuneet Pelagicin omistajan ja silloisen kipparin Skip Novakin pitämään iltakouluun Etelämantereen satamapaikoista. Mekin olimme osaltamme päässeet hyödyntämään Novakilta saatuja tietoja, sillä käytimme Etelämantereella matkaoppaanamme Dunckerin kirjaa Antarctica. Skip Novak asustelee nykyisin Etelä-Afrikassa ja ottaa osaa purjehduksiin vain silloin tällöin, kertoi aluksen naiskippari Kirsten, joka oli viettänyt pari vuotta Suomessa mm. kouluttamassa vetokoiria Lapissa ja osasi hämmästykseksemme puhua lähes sujuvaa suomea.

Paikallispoliittista päättämättömyyttä

Saimme järjestettyä polttoainekuljetuksen laiturille seuraavaksi aamuksi, mutta ajoitus meni uusiksi, kun kuulimme, että meidän olisi poistuttava laiturista vielä saman päivän aikana tai viimeistään seuraavana aamuna kello seitsemään mennessä. Syynä oli se, että samainen laituri oli kaupungissa vierailevien risteilijöiden käytössä niiden viedessä matkustajiaan maihin. Koska nyt oli kesäsesonki parhaimmillaan ja risteilijöitä tuli kaupunkiin lähes päivittäin, purjehtijat saattoivat käyttää laituria ainoastaan osan päivästä. Kaupungin edustalle oltiin kuulema suunniteltu kunnollisen pienvenesataman rakentamista jo vuosia, paikka oli katsottu valmiiksi ja rahoituskin oli kunnossa, vain poliittinen päätös puuttui. Tullivirkailijamme mukaan sitä saataisiin valitettavasti odottaa vielä pitkään! 

Ankkurointia raivoisilla viisikymppisillä

Saimme siirrettyä polttoainetoimituksen seuraavaksi iltapäiväksi, minkä jälkeen siirryimme laiturista lahdelle. Pudotimme ankkurin kovassa, repivässä tuulessa lahden länsipäähän, mutta totesimme saman tien, ettei ankkurimme pitänyt. Nostimme sen ylös, siirryimme lähemmäs lahden pohjukkaa ja ankkuroimme uudelleen. Hetken kuluttua totesimme olevamme jälleen liikkeellä. Saatoimme hyvin kuvitellla kuinka ankkurimme liukui löysää mutapohjaa pitkin kuin kuuma veitsi voissa. Lipuessamme pienen marinan ohi joku huhuili meitä VHF:llä ja ilmoitti, että me ajelehdimme. Kiitimme huhuilijaa ja kerroimme olevamme tietoisia asiasta, mutta epätietoisia siitä, mihin meidän kannattaisi laskea ankkuri niin, ettei se enää luistaisi. Menimme lopulta vielä syvemmälle lahden pohjukkaan, jossa pudotimme ankkurin tuskin kolmeen metriin ja laskimme perään runsaat 60 metriä kettinkiä. Lopultakin ankkurimme otti kiinni! Kuulimme myöhemmin, että lähellä olleet ranskalaiset olivat joutuneet turvautumaan kolmeen ankkuriin saadakseen veneensä pysymään paikallaan. 

Melkein bongatut pingviinit

          Volunteer Bayn kuningaspingviinejä. Kuva Stanley Leroux

Ennen kuin lähtisimme jatkamaan matkaa pohjoiseen tarkoituksemme oli pysähtyä noin 30 mailia Port Stanleyn luoteispuolella olevaan Volunteer Bayhin, joka on ainoa paikka Falklandeilla, jossa kuningaspingviinit pesivät. Lahti ei kuitenkaan antanut minkäänlaista suojaa tuulilta, joten ankkuroimme seuraavaan lahteen eli Cow Bayhin. Olimme ajatelleet kävellä sieltä seuraavana aamuna Volunteer Beachille, mutta emme valitettavasti päässeet toteuttamaan suunnitelmaamme. Yön aikana yhä kovemmaksi noussut tuuli oli nostanut lahden pinnan kunnon vaahtopäille, eivätkä rantaan vyöryvät murtuvat aallot innostaneet jollan laskuun. Nostimme sen sijaan ankkurin ja purjeet ja käänsimme Sareman keulan pohjoiseen. Pitkä purjehdus kohti Karibiaa oli alkanut. 

Purjesählinkiä

48.56,737 S, 54.08,437 W

Olimme edenneet mukavasti pari vuorokautta, kun kannelta kuului kova rysähdys: sisemmän keulastaagin kannessa oleva kiinnityskorva oli revennyt! Staagi purjeineen ja rullalaitteineen niitti kuin viikate keulakannen kaideverkkoa, isopurjeeseenkin oli jo tullut pieni halkeama, ja jib heilahteli ilkeän näköisesti saalinkeja vasten. Kun olimme saaneet staagin hallintaan, käärimme purjeen sen ympärille kaikilla käytettävissä olevilla nostimilla ja sidoimme Profurl-rullan ja staagin kaiteeseen odottamaan aamua. 

Seuraavana päivänä otimme purjeen alas ja purimme vääntyneet Profurlin profiiliputket, joista suurin osa jouduttiin irrottamaan laikkakoneella. Jib siirrettiin pienten paikkausten jälkeen keulastaagiin, joka oli sopivasti tyhjä, olimmehan menettäneet jo aikaisemmin ykkösgenuamme. Sisempi keulastaagi kiinnitettiin tilapäisesti purjeen kiinnityshelaan tukemaan mastoa. Purje onneksi säästyi, mutta Profurl-rullalaitteesta tuskin tulee enää kalua. 

Kalastimme tapamme mukaan ahkerasti lähes koko matkan. Muutaman viikon tuloksettoman uistelun jälkeen päädyimme siihen, että meressä ei yksinkertaisesti ole kalaa. Mutta sen kerran kun viehe jäi veteen ilman että kumpikaan meistä muisti tarkkailla sitä, ilmeni että olihan siellä kalaa, vielä hetki sitten ainakin kaksi!

Tankkaamassa

Yhtä myräkkää lukuunottamatta oli tyyntä, lähes tyyntä tai vastaista. Yritimme edetä ulommas merelle löytääksemme sieltä ne Jimmy Cornellin mainostamat myötäiset/sivumyötäiset tuulet siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta annoimme periksi ja käänsimme keulan kohti Salvadoria. Tasan 30 vuorokautta, 6 tuntia ja 25 minuuttia Cow Baystä lähtömme jälkeen saavuimme Bahia Marinan polttoainelaituriin, jossa täytimme jatkuvassa moottoroinnissa tyhjentyneet tankkimme. Olemme nyt tekemässä pientä remonttia Itaparicassa, josta matka jatkuu muutaman päivän kuluttua Grenadaan toivomme mukaan kunnon pasaatituulissa!