Satujen saarelle

Jäätilanne ei lopulta vaikuttanut reitinvalintaamme lainkaan, vaan syynä oli Pekan ilmeisesti St. Pierren saarelta saama ilkeä flunssavirus. Kipparin kaaduttua sänkyyn vain muutama vuorokausi Newfoundlandista lähdön jälkeen, totesimme että rajansa kaikella - elämyksilläkin - ja otimme mahdollisimman suoran kurssin kohti Islantia. Tuuli oli asiasta kuitenkin eri mieltä ja yritti päätöksestämme huolimatta viedä meitä lähes väkisin Grönlantiin. 

Kalaonni kateissa

Lähdettyämme Bermudalta olimme yrittäneet pyytää tonnikalaa Golfvirrasta, mutta turhaan. Matkalla St. Pierren saarelta Newfoundlandiin menimme pari kertaa piihin Grand Banksin matalikolla pohjakalastaaksemme turskaa, josta alue oli aikoinaan tunnettu, tosin ruijanpallas tai koljakin olisivat kelvanneet. Mutta kun merestä nousi samanlaisia simppumaisia kaloja yksi toisensa jälkeen, löimme niin sanotusti hanskat tiskiin. 

Jatkoimme kalastusta seuraavaksi vasta lähempänä Grönlantia, mutta parin päivän yrittämisen jälkeen ainoaksi saaliiksi jäi myrskylintu, joka oli saanut siiman siipensä ympäri. Kelattuamme linnun veneeseen ja päästettyämme sen irti, päätimme lopettaa kalastamisen toistaiseksi.

Odottamatonta matkaseuraa

Noin 85 mailia Grönlannin eteläisen kärjen (Kap Farvel) jäävuorirajasta jouduimme lähemmäs sadan luotsivalaan (Pilot Whale) joukkoon. Tietämättä mitään valaiden käyttäytymisestä pohdimme, olimmeko mahdollisesti osuneet niiden reitille vai ovatko luotsivalaat aivan erityisen sosiaalisia eläimiä, sillä ne viipyivät Sareman seurassa useita tunteja. Jossain vaiheessa yksi veneen kyljellä sukeltelevista valaista teki ilmeisen virhearvion, ja hetken kuluttua keulasta kuului PONG! - olimme törmänneet valaaseen tai oikeammin, valas oli törmännyt meihin. Kaikesta päätellen valas selvisi yhteentörmäyksestä pelkällä säikähdyksellä.

Sareman ja valaiden tiet erkanivat vasta, kun tuuli kääntyi niin, että saatoimme edetä kohti itää ja Islantia. Valaat jatkoivat matkaansa pohjoiseen, ja hyvä niin - mitä kauemmas Färsaarista, sen parempi!!! 

Saint John's, Newfoundland, Kanada

Kohti pohjoista

Vain kahdeksan vuorokautta Bermudalta lähdön jälkeen saavuimme - yllätys, yllätys - Ranskaan! St Pierre ja Miquelon, Pohjois-Atlantilla Newfoundlandin eteläpuolella sijaitseva kahdeksan saaren ryhmä on Ranskan viimeinen tukikohta Pohjois-Amerikassa. Ja tuskin mikään paikka edes Ranskassa voisi olla ranskalaisempi kuin St Pierre ja Miquelon. Saarilla asuu kaikkiaan alle 6000 ihmistä, ja aivan naapurissa ovat Kanadan englanninkieliset provinssit Nova Scotia ja Newfoundland, mutta tästä huolimatta monet paikallisista puhuvat (ja ymmärtävät) vain ja ainoastaan ranskaa. 

Saaret ns. löysi portugalilainen Joao Alvares Fagundes vuonna 1520, mutta jo 1536 ranskalainen Jacques Cartier siirsi ne Ranskan kuninkaan omistukseen. Seuraavien vuosisatojen aikana saaret siirtyivät vuorotellen Ranskalta Englannille ja takaisin, kunnes Pariisin rauhan (1814) yhteydessä tuolloin asumattomat saaret luovutettiin lopullisesti Ranskalle. Vuodesta 1816 alkaen saarille saapui uudisasukkaita sekä nykyisen Kanadan alueelta että Baskimaasta, Bretagnesta ja Normandiasta, mikä näkyy myös saarten nykyisessä lipussa.

Ranskankielentaidottomuudestamme huolimatta hyödynsimme parhaamme mukaan saarten ranskalaisuutta ja saimme pitkästä aikaa nauttia rapeakuorisista patongeista, pateista, valuvista valkohomejuustoista ja tummista burgundinviineistä. 

St. Pierren saarelta siirryimme Newfoundlandin puolelle Kanadaan. Moottoripurjehdittuamme osan aikaa pohjoisille alueille tyypillisessä hernerokkasumussa saavuimme runsaan vuorokauden kuluttua St. John’sin satamalahteen. Saatuamme köydet kiinni laiturissa nro 6 olleeseen amerikkalaisveneeseen ja siirrettyämme kellomme paikallisaikaan eli tässä tapauksessa 30 minuuttia taaksepäin, otimme yhteyden viranomaisiin. Jonkin ajan kuluttua veneelle saapui mitä mainioin parivaljakko Bill ja Phil, jotka edustivat Kanadan tulli- ja maahanmuuttovirastoa. Pekan ja Billin hoitaessa muodollisuuksia, Phil laati listaa kaupungin parhaimmista ravintoloista ja suositteli kirjoja, jotka olivat tehneet häneen lähtemättömän vaikutuksen. 

Olemme nyt ostaneet mm. Anthony Doerrin All the Light We Cannot See ja Cecila Ekbäckin Wolf Winter, jotka tulevat viihdyttämään meitä ainakin osan tulevasta legistämme. Jatkamme huomenna sunnuntaina kohti pohjoista, mutta seuraava määränpäämme riippuu täysin jäätilanteesta.