Thursday, 21 February 2019

Port Stanley, Falklandsaaret, 20.2.2019


MATKA MAAILMAN ÄÄRIIN




Lähtömme Puerto Williamsista viivästyi parilla vuorokaudella. Ensin Armada sulki sataman kovan tuulen takia, ja seuraavan päivän vietimme kalasatamassa odottelemassa polttoainetta. Olimme edellisenä päivänä hakeneet Armadalta luvan kalasatamaan menoa varten ja sopineet kylän ainoan polttoaineaseman kanssa, että he toimittaisivat veneelle 800 litraa dieseliä seuraavana aamuna kello 10. 


Jouduimme poistumaan Micalvin marinasta jo kello kuusi, koska ranskalaisvene, jonka kyljessä olimme, lähti Ushuaiaan. Olimme näin ollen viereisessä kalasatamassa hyvissä ajoin ennen seitsemää. Polttoainetoimitus tapahtui lopulta kahdessa erässä, ensimmäinen klo 13 ja toinen klo 17. Näin myöhään meidän ei enää kannattanut lähteä noin 50 mailin päässä olevaan Caleta Martialiin, jonne olimme menossa odottelemaan sopivia tuulia pahamaineisen Drakensalmen ylittämiselle, joten jäimme kalasatamaan yöksi. 


Lähtöaamuna 18.1. reippaana herännyt tuuli hiipui päivän kuluessa, ja jouduimme lopulta turvautumaan pelkkään moottorointiin maailman ehkä tuulisimmalla alueelle. Ankkuroimme klo 22.40 Caleta Martialin pohjoisempaan lahteen lähes tyynessä. Yöunemme jäivät kuitenkin varsin lyhyiksi, sillä heräsimme neljän paikkeilla aamuyöstä veneen rajuun heittelehtimiseen ja hetken kuluttua totesimme, ettei ankkurimme pitänyt. Pienen lahden pinta oli vaahtopäillä, ja puuskat riuhtoivat ja kallistelivat Saremaa kyljeltä toiselle. Pekka, joka oli ruorissa, käänsi venettä parhaansa mukaan niin, että keulassa oleva Riitta saisi ankkurin ylös. Puuskien nostattama merivesi iski kasvoihin kuin rakeet, ja kannella oli mahdotonta pysyä pystyssä. Tuuli näytti nyt ottavan takaisin kaiken sen, minkä se oli päivällä menettänyt. Tuulen nopeus oli 50 ja 60 solmun välillä, puuskissa yli 70 solmua.


Siirryimme viereiseen lahteen, joka antoi hieman paremman suojan tuulelta. Pudotimme ankkurin noin viiteen metriin ja laskimme perään runsaat 60 metriä kettinkiä, ja johan ankkuri piti! Myöhemmin aamulla otimme uudet GRIB filet, ja totesimme jäävämme lahteen vielä ainakin vuorokaudeksi.
Lähdimme Caleta Martialista 21.1. yhtä tyynessä kuin olimme sinne saapuneetkin ja moottoroimme parin mailin päässä olevalle Kap Hornille. Sen edustalla makasi kaksi risteilyalusta, joista lähti jolla toisensa jälkeen viemään turisteja majakalle. Olisimme hädin tuskin mahtuneet joukkoon, joten käänsimme parin kuvan oton jälkeen Sareman keulan kohti etelää. 


Olimme varautuneet Drakensalmen tunnetusti koviin tuuliin paitsi henkisesti myös siirtämällä kaiken ylimääräisen pois kannelta. Normaalisti keulakannella olleet polttoainekanisterit saatiin mahtumaan tavaroiden uudelleenjärjestelyn jälkeen osa takakajuuttojen lattialle, loput keulapiikkiin. Taaveteissa roikkuvan jollan kiinnitysköydet vaihdettiin uusiin, ja se täytettiin lepuuttajilla, jotta mahdollisesti päälle kaatuvalle aallolle jäisi mahdollisimman vähän tilaa.  


Vain muutaman tunnin purjehtimisen jälkeen tuuli alkoi heiketä ja kuoli pian lähes kokonaan. Päästäksemme ylipäänsä minnekään meidän oli otettava konevoimat avuksi. Ensimmäisen vuorokauden vaapuimme hitaasti kohti etelää vanhassa mainingissa uusia tuulia odotellen. Aamulla otimme jälleen GRIB filet, joiden mukaan länsipuolella ollut matala oli siirtynyt etelään. Saisimme odotella tuulia ilmeisesti pitempäänkin, sillä toisin kuin pohjoisessa eteläisellä pallonpuoliskolla matalapaine tarkoittaa heikkoja tuulia tai ei tuulta lainkaan. Opimme kirjallisuudesta, että tyynellä Drakensalmella on oma nimensäkin - Drakenjärvi (Drake Lake). Olimme halunneet välttää turhan kovia tuulia, mutta tämä tuntui menevän jo liioittelun puolelle!


Etelämantereella!



Neljä vuorokautta Kap Hornilta lähdön jälkeen ohitimme Eteläiset Shetlandsaaret, joihin kuuluva Deception Island on perinteisesti ensimmäinen ankkuripaikka Etelämantereelle purjehdittaessa. Me jatkoimme kuitenkin vielä eteenpäin. Heti Deceptionin jälkeen väylällä alkoi olla yhä enemmän jäätä. Etelän kesän valoisassa yössä jäiden havaitseminen oli onneksi suhteellisen helppoa, mutta nukkumaan ei kumpikaan meistä päässyt. 


Aamulla 26.1. kello 04.50 ajoimme sisään Enterprisen ankkurilahteen. Kiinnityimme osittain uponneen laivan ruostuneeseen kylkeen hylyssä pesivien tiirojen (Sterna vittata) lennellessä ympärillämme. Luvassa oli kovempaa tuulta, joten jäisimmme laivan kylkeen seuraavaksikin päiväksi. Ja sitten kohti etelää niin pitkälle kuin aikataulu ja jäät sallisivat!


Samana iltana kylkeemme tuli venäläinen purjevene. Kun näimme veneen kyljessä sanan RUSARC Riitta huhuili keulassa seisoville tunsivatko he Daniil Gavrilovin. Tällöin ruorimies nosti kätensä iloiseen tervehdykseen. Mikä uskomaton tapaaminen! Olimme nähneet Daniilin viimeksi Frans Joosefin maalla vuonna 2013, jolloin olimme ottaneet osaa RUSARCin purjehdukseen Pietari - Arkangeli - Frans Joosefin maa. Sieltä Daniil oli jatkanut Murmanskiin ja me Koillisväylälle. Mikähän mahtaa olla tällaisen kohtaamisen todennäköisyys?


Pingviinien parissa



Jatkoimme Enterprisen lahdelta etelään Cuverville Islandille. Sisäänajoväylä vaikutti ensin olevan täysin jäiden tukkima, mutta päästyämme lähemmäs löysimme lopulta varsin helposti reitin korkeiden lohkareiden välistä ankkuripaikalle. Olimme kuulleet Daniililta, että tämä on epätavallisen jäinen ja luminen vuosi, joten olimme varautuneet jäiden aiheuttamiin hankaluuksiin.


Cuvervillessa kävimme tutustumassa viereisellä niemekkeellä asuviin valkokulmapingviineihin. Pingviinit eivät näyttäneet häiriintyvän läsnäolostamme lainkaan. Kalassa olleet linnut ponkaisivat maihin, pysähtyivät hetkeksi ihmettelemään meitä ja taapersivat sitten kaikessa rauhassa ohitsemme ylempänä rinteessä olevaan yhdyskuntaan. Me pysyttelimme rannalla ja jätimme yhdyskunnan vielä höyhenpeitteisine poikasineen rauhaan. 


Retkemme aikana opimme kaksikin uutta asiaa pingviineistä. Ensiksikin, että pingviinien uloste haisee todella pahalta ja toiseksi, että kuten muurahaisilla ja karhuilla, myös pingviineillä on polkunsa. Pingviinien polut johtavat rannasta usein uskomattoman korkealle vuorenrinteeseen ja haarautuvat niin, että kaukaa katsottuna ne näyttävät muodostavan ihan oikean tieverkon. 


Kun ajattelee pingviinien fyysisiä ominaisuuksia, lyhyitä räpyläjalkoja, tanakkaa vartaloa ja pieniä siiventynkiä, on vaikea tajuta miksi linnut, jotka liikkuvat niin vaivalloisesti taapertaen, ovat perustaneet yhdyskuntansa niin vaikeasti saavutettaviin paikkoihin. Asia olisi helpommin ymmärrettävissä, jos ne hakisivat suojaa pedoilta, mutta kun pedoilla on siivet kuten kihulla tai ne elävät meressä kuten miekkavalas ja leopardihylje, tämä ei ilmeisestikään ole syy paikan valintaan. Ainakaan meille ei pingviinien valintakriteeri ole vielä selvinnyt.


Kertomuksia leopardihylkeestä



Palatessamme veneelle näimme ankkurilahden poikki ajelehtivalla pienellä jäälautalla hylkeen. Lähempää katsottuna totesimme sen olevan leopardihylje. Olimme kuulleet useita kertomuksia leopardihylkeistä ja ennen kaikkea niiden jollille aiheuttamista tuhoista. Leopardihylkeet ovat hyökänneet myös ihmisten kimppuun, mutta hylkeen tiedetään varmasti tappaneen vain yhden ihmisen, englantilaisen snorklaajan vuonna 2003.
Meitä oli ensimmäisen kerran varoitettu leopardihylkeistä Ushuaiassa, jossa jollamme oli paikattavana. Seuraavaksi niistä varoitti Puerto Williamsissa argentiinalainen kippari, joka kertoi päässeensä hädin tuskin leopardihyljettä pakoon, vaikka jollan perässä oli 15 hv:n perämoottori. Hänen mukaansa, jos leopardihylje makaa jäällä, se kannattaa kiertää kaukaa, mutta jos se on meressä, veteen ei kannata mennä lainkaan.


Myös Daniil kertoi kokemuksestaan leopardihylkeen kanssa, jota hän kutsui etelän jääkarhuksi. Hylje oli hyökännyt hänen jollansa kimppuun ja tehnyt siihen yli 50 reikää. Kun jollaa oltiin nostamassa veneeseen, leopardihylje oli ponnahtanut merestä ylös kuin ohjus ja purrut jollaan vielä viimeiset reiät. Päätimme pysytellä veneellä loppupäivän.



Liikaa jäitä!


Cuvervillesta tarkoituksemme oli purjehtia Port Lockroyn kautta noin 70 mailin päässä olevaan Hovgaardiin. Pääsimme Lockroysta eteenpäin ilman vaikeuksia, mutta Lemaire Channel näytti olevan aivan tukossa. Lähdimme kuitenkin tutkimaan tilannetta lähempää. Vastaan tullut ranskalainen risteilijä huhuili meitä VHF:llä ja kertoi salmessa olevan niin paljon jäitä, että he olivat joutuneet kääntymään ympäri. Kiitimme tiedosta ja kerroimme, että yrittäisimme siitä huolimatta päästä läpi. Minkä lopulta teimmekin, mutta Hovgaardiin emme koskaan päässeet, sillä Pleneaun Islandin pohjoisosa, jota kautta yritimme edetä ankkuripaikalle, oli vielä osittain jäässä. Lähdimme etsimään reittiä pohjoisempana olevien kivien välistä, mutta vettä oli liian vähän, ja kölin kolahdettua pohjaan jouduimme kääntymään ympäri. Emme enää ihmetelleet, miksi niin monilla Etelämantereen purjehtijoilla on nostoköli!


Vaikka ilta oli jo hämärtynyt, päätimme jatkaa etelään Petermann Islandille. Sinne päästyämme totesimme suureksi harmiksemme, että Petermannin ankkurilahti oli jo varattu; sinne oli rantautunut kolme isoa jäävuorta. Koska etelässä näytti olevan turhan paljon jäitä, teimme päivän toisen U-käännöksen ja suuntasimme takaisin pohjoiseen. Väylällä oli jäiden lisäksi myös lukuisia ryhävalaita ruokailemassa. Kolme niistä ilmestyi kuin tyhjästä aivan Sareman kylkeen ja sukelsi sitten peräkanaa veneen kölin alta. On yllättävää kuinka sulavasti tuollaiset 15-metriset 35 tonnia painavat valaat voivat liikkua. 


Pudotimme puolen yön jälkeen ankkurin noin kahdeksaan metriin rantautuneiden (toivottavasti!) jäävuorten keskelle lähelle Hovgaardin ankkuripaikkaa, mutta valitettavasti saaren väärälle puolelle. Olimme tässä vaiheessa jo sen verran väsyksissä jatkuvasta jäiden väistelemisestä, ettemme jaksaneet edes kokeilla ankkurin pitävyyttä vaan menimme suoraan nukkumaan. Onneksi tuulesta ei ollut tietoakaan!


Koska ankkuripaikkamme suojaisuus oli lievästi sanottuna kyseenalainen, herätys oli jo kello 4.30, ja suuntana jälleen jäinen Lemaire Channel. Puikkelehtiessamme jäiden joukossa silmiimme osui kivi, jota ei olisi pitänyt olla väylällä. Tullessamme lähemmäs kivi päästi kumean murahduksen ja nosti ilmaan höyrypilven. Kivi ei ollutkaan kivi vaan nukkuva valas.


Muutaman tunnin yöuni oli tehnyt ihmeitä, ja moottorointi salmen läpi sujui ilman suurempia vaikeuksia. Pikku hiljaa ympärillämme olevien jäiden määrä väheni, mutta vastaavasti niiden koko kasvoi huimasti. Yritimme arvuutella lähistöllä olevien suurimpien jäävuorien mittoja: korkeus 20-30 metriä, pituus 100 metriä?


Moottoroimme täysin tyynessä sisään Paradise Bayn eteläisestä aukosta. Ilma oli ikävän harmaa ja sataa tihuutti, mikä haittasi valokuvaamista, mutta muistikuvia sukeltelevista valaista kertyi runsaasti. Saavuimme iltahämärissä jäävuorigallerian kautta Cuvervilleen, jossa ankkuroimme hieman sivuun edellisestä paikastamme, jonka oli vallannut suurehko jäälohkare. 


Seuraavan päivän vietimme pingviinien parissa ja tutkimalla sääkarttoja. Drakensalmen ylitys lähestyy, ja yritämme jälleen osua mahdollisimman suotuisiin tuuliin. Tällä kertaa tuulet saisivat kyllä olla hieman kovempia kuin tänne tullessa, mutta mielellään vain hieman.


Poistuttuamme Cuvervillen lahdesta näimme kaukana edessä miekkavalaan pystysuoran evän. Pekka hiljensi välittömästi vauhtia, ja jäimme odottamaan. Hetken kuluttua Sareman ympärillä ui parisen kymmentä miekkavalasta. Yllätykseksemme valaat eivät olleet väriltään mustavalkoisia kuten pohjoisessa, vaan pikemminkin keltaisen ja ruskean sävyisiä. Luimme myöhemmin, että täkäläisten miekkavalaiden väri johtuu merivedessä olevasta fytoplankton-levästä.


Loppumatka Enterpriseen sujui lumisia maisemia ihastellessa ja pitkästä aikaa auringon lämmöstä nauttien. Kaivoimme ensimmäistä kertaa aurinkolasit esiin ja olimme kuin etelän aurinkolomalaiset ikään, olihan sekä ilman että meriveden lämpötila reilusti plussan puolella (ilma +2 C ja vesi +0.6 C).


Pieni planeettamme



Odotellessamme Enterprisen satamalahdessa Tyynellämerellä olevan matalan siirtymistä itään, kylkeemme tuli uusi-kaledonialainen vene. Saatuaan köydet kiinni veneen kippari kertoi tavanneensa meidät aikaisemminkin. Kävi ilmi, että olimme lokakuusssa 2013 Koillisväylältä tullessamme kiinnittyneet heidän veneensä kylkeen Sand Pointissa, Alaskassa. Me muistimme hyvinkin tulomme Sand Pointiin, mutta emme heitä. Tämä johtui siitä, että sää oli ollut suorastaan helvetillinen Aleuteilta tullessamme, ja saavuimme Sand Pointiin keskellä yötä rankkasateessa moottoroituamme viimeiset tunnit satamaan johtavassa kapeassa rännissä 45 solmun vastatuuleen ja vastavirtaan. Kun olimme saaneet veneen kiinnitettyä, kaaduimme välittömästi sänkyyn. He olivat tulleet Sand Pointiin Luoteisväylältä ja jatkoivat matkaa aikaisin seuraavana aamuna, joten emme ehtineet varsinaisesti tavata. Meidän oli siis tultava maailman ääriin nähdäksemme Jean Pierren ja Janinen uudelleen. Ihmeellisiä kohtaamisia!


Upea matka!


Lähtöpäivän aamu 6.2. ei oikeastaan valjennut lainkaan. Sekä taivas että meri olivat lyijyn harmaat, ja tuulen pyörittämä räntäsade tunki hupusta ja hihansuista sisään. Saatuamme köydet irti hylystä olimme jo likomärkiä ja umpijäässä. Sahasimme yöhön asti Gerlache Straitia edestakaisin 30 solmun vastatuulessa jäävuorien välissä puikkelehtien. Jätimme tälläkin kertaa Deception Islandin väliin ja käännyimme Gerlache Straitista Croker Passageen, jolloin saimme hieman paremman tuulikulman. Olimme lähteneet tietoisesti alkumatkan hankalaan keliin, jotta pääsisimme ylittämään Drakensalmen paremmissa tuulissa.


Kaksi vuorokautta Enterprisesta lähtömme jälkeen Etelämanner ja sen viimeisetkin jäävuoret painuivat horisontin taakse, ja ympärillämme oli enää vain merta ja taivasta. Matkamme jään ja lumen valtakuntaan oli nyt tehty. Tuntui uskomattomalta, että kymmenen vuoden odotuksen jälkeen olimme lopultakin päässeet toteuttamaan unelmamme!