Saturday, 13 July 2019

Saint John's, Newfoundland, Kanada



Kohti pohjoista


Vain kahdeksan vuorokautta Bermudalta lähdön jälkeen saavuimme - yllätys, yllätys - Ranskaan! St Pierre ja Miquelon, Pohjois-Atlantilla Newfoundlandin eteläpuolella sijaitseva kahdeksan saaren ryhmä on Ranskan viimeinen tukikohta Pohjois-Amerikassa. Ja tuskin mikään paikka edes Ranskassa voisi olla ranskalaisempi kuin St Pierre ja Miquelon. Saarilla asuu kaikkiaan alle 6000 ihmistä, ja aivan naapurissa ovat Kanadan englanninkieliset provinssit Nova Scotia ja Newfoundland, mutta tästä huolimatta monet paikallisista puhuvat (ja ymmärtävät) vain ja ainoastaan ranskaa. 


Saaret ns. löysi portugalilainen Joao Alvares Fagundes vuonna 1520, mutta jo 1536 ranskalainen Jacques Cartier siirsi ne Ranskan kuninkaan omistukseen. Seuraavien vuosisatojen aikana saaret siirtyivät vuorotellen Ranskalta Englannille ja takaisin, kunnes Pariisin rauhan (1814) yhteydessä tuolloin asumattomat saaret luovutettiin lopullisesti Ranskalle. Vuodesta 1816 alkaen saarille saapui uudisasukkaita sekä nykyisen Kanadan alueelta että Baskimaasta, Bretagnesta ja Normandiasta, mikä näkyy myös saarten nykyisessä lipussa.


Ranskankielentaidottomuudestamme huolimatta hyödynsimme parhaamme mukaan saarten ranskalaisuutta ja saimme pitkästä aikaa nauttia rapeakuorisista patongeista, pateista, valuvista valkohomejuustoista ja tummista burgundilaisviineistä. 


St. Pierren saarelta siirryimme Newfoundlandin puolelle Kanadaan. Moottoripurjehdittuamme osan aikaa pohjoisille alueille tyypillisessä hernerokkasumussa saavuimme runsaan vuorokauden kuluttua St. John’sin satamalahteen. Saatuamme köydet kiinni laiturissa nro 6 olleeseen amerikkalaisveneeseen ja siirrettyämme kellomme paikallisaikaan eli tässä tapauksessa 30 minuuttia taaksepäin, otimme yhteyden viranomaisiin. Jonkin ajan kuluttua veneelle saapui mitä mainioin parivaljakko Bill ja Phil, jotka edustivat Kanadan tulli- ja maahanmuuttovirastoa. Pekan ja Billin hoitaessa muodollisuuksia, Phil laati listaa kaupungin parhaimmista, vaan ei kalleimmista, ravintoloista ja suositteli kirjoja, jotka olivat tehneet häneen lähtemättömän vaikutuksen. 


Olemme nyt ostaneet mm. Anthony Doerrin All the Light We Cannot See ja Paula Hawkinsin The Girl on the Train, jotka tulevat viihdyttämään meitä ainakin osan tulevasta legistämme. Lähtö huomenna sunnuntaina kohti pohjoista, mutta seuraava määränpäämme riippuu täysin jäätilanteesta. 



 

Sunday, 23 June 2019

St. George's, Bermuda, 23.6.2019


Kiertotietä kotiin


Ajatuksia loppusuoralta

Lopettaa purjehdus ja palata kotiin näin monen vuoden jälkeen tuntuu samalla sekä ihanalta että haikealta, mutta juuri tällä hetkellä haikeus on ehkä päällimmäisenä. Vaikka on ilman muuta selvää, että meidän on korkea aika lopettaa purjehtiminen ja keskittyä muihin elämää suurempiin asioihin, meidän näyttää olevan ilmeisen vaikea hyväksyä ajatusta, että tulemme lopettamaan purjehduksen ihan oikeasti, ihan kokonaan. Mutta aivan vielä ei ole luopumisen aika. Meillä on Suomeen matkaa useampi tuhat mailia ja näin ollen kaikki mahdollisuudet kokea vielä jotain uutta, tutustua paikkoihin, joissa emme ole koskaan ennen olleet. 


Vesi- ja polttoainetankit on nyt täytetty, tuoreruoat hankittu ja Sarema miehistöineen siunattu. Lähtö huomenna Bermudalta, mutta ei  Azorien kautta, kuten olimme alun perin suunnitelleet, vaan käännämme Sareman keulan kompassisuuntaan 30° kohti uusia elämyksiä!


Wednesday, 19 June 2019

St. George's, Bermuda



Kotimatka jatkuu


Lasten palattua Suomeen meidän kotimatkamme jatkui Martiniquelta päiväpurjehduksina kohti Antiguaa ja Barbudaa. Ensimmäisen yön vietimme Prince Rupert Bayssä Dominicalla ja seuraavan Iles des Saintesissa Gaudeloupella. Täältä purjehdimme yön yli Antigualle, jossa pudotimme aamuvarhaisella ankkurin English Harbourin uloimpaan lahteen.


Seuraavana aamuna heräsimme veneen läheltä kuuluviin ääniin: kyläläiset olivat vetämässä nuottaa lahdella. Menimme nauttimaan aamukahvit kannelle, josta seurasimme nuottakunnan työskentelyä. Ensin nuotta vedettiin veneellä rannalta lahden poikki lähelle väylää. Nuotan reunoilla ui kolme miestä, joiden tehtävänä ilmeisesti oli ajaa kalat nuottaan ja samalla varmistaa, ettei verkko jäänyt mihinkään kiinni. Rannalla oli kaksi noin kymmenen hengen ryhmää, jotka alkoivat jonkin ajan kuluttua vetää nuottaa sisään. Runsaan parin tunnin aherruksen jälkeen nuotta oli saatu maihin ja sen mukana saalis, joka jaettiin ilmeisen tasapuolisesti osanottajien kesken.


Nuottakuntalaisten keski-ikä näytti olevan reilusti 50 vuoden paremmalla puolella, mikä merkinnee sitä, etteivät nuoremmat ikäpolvet ole ainakaan tällä hetkellä kiinnostuneita perinteisistä kalastusmenetelmistä. Mutta hyvin näytti nuotta nousevan vähän vanhemmillakin voimilla! 


Muutaman päivän kuluttua siirryimme Antigualta Barbudalle, tämänkertaisen Karibian kierroksemme ainoalle saarelle, jossa emme olleet aikaisemmin käyneet. Barbuda on topografialtaan tyystin erilainen kuin eteläisemmät Karibian saaret. Lähestyessämme Cocoa Pointin ankkurilahtea näkymä muistutti lähinnä Tuamotun rengasatollien tasaisen matalaa maisemaa pitkine, vaaleine hiekkarantoineen.  


Vain pari vuotta sitten, tarkemmin sanottuna 6.9.2017, hurrikaani Irma oli aiheuttanut valtavaa tuhoa saarella. Se hävitti saaren puuston (palmut) lähes täysin ja jätti suurimman osan asukkaista kodittomaksi. Osa Antigualle evakuoiduista oli jo palannut kotisaarelleen, ja käynnissä näytti olevan kunnon jälleenrakennusbuumi. Turistit eivät kuitenkaan vielä ole löytäneet takaisin saarelle, ja Cocoa Pointin ranta oli (meidän iloksemme) täysin autio. Valitettavasti Irma oli onnistunut tuhoamaan myös ranta-alueen korallit, mutta kilpikonnaruohoa kasvoi runsaasti joka puolella matalaa merenpohjaa. Emme olekaan missään nähneet niin paljon ja niin suuria karettikilpikonnia kuin täällä! 


Viikon purjehdus Barbudalta Bermudalle sujui tällä kertaa täysin odotusten mukaisesti eli ensimmäiset kolme vuorokautta etenimme hienosti 15 - 20 solmun kaakkoistuulissa keskimäärin 140 mailia vuorokaudessa ja saavuttuamme hepoasteille (Horse Latitudes) tuuli loppui kuin seinään. 
Peilityyni meri ei nykypurjehtijalle ole mikään ongelma, jos vain polttoainetta ja vettä riittää, mutta tilanne oli aivan toinen merenkulun alkuaikoina, kun valtavat alukset satoine miehineen jäivät kellumaan paikalleen viikkokausiksi. Termi ‘hepoasteet’, joka viittaa tuulettomaan vyöhykkeeseen pasaatituulten ja nelikymppisten välissä, juontaa juurensa tuolta ajalta, jolloin aluksilla olevista hevosista jouduttiin usein luopumaan kallisarvoisen juomaveden säästämiseksi. 


Vedimme tapamme mukaan uistinta perässämme, mutta vain kaksi päivää. Ensimmäisenä päivänä koukkuun jäi meille selvästi liian iso mahi-mahi, joka kaikkien osapuolten helpotukseksi pääsi irti. Seuraavana päivänä saimme huomattavasti mukavamman kokoisen (115 cm) mahi-mahin, joka väsytyksen jälkeen nostettiin kannelle ilman suurempia ongelmia.


Mahi-mahi eli kultamakrilli on paitsi hyvä ruokakala, myös suomalaisen nimensä mukaisesti upean värinen. Kun kala on vielä meressä, sen väri vaihtelee tumman sinisestä kirkkaan vihreään/turkoosiin ja kullankeltaiseen. Kun kala on nostettu ylös, se alkaa varsin nopeasti menettää väriään ja muuttuu lopulta hailakan harmaaksi. 


Saattaa olla, että annoimme tälle yksilölle innoissamme hieman liikaa rommia kiduksiin (miellyttävin mahdollinen tapa tainnuttaa kala!), sillä sen hieno kullanhohtoinen väri hiipui ensin normaaliin tapaan harmaaksi, mutta muuttui sitten lähes saman tien uudelleen keltaiseksi, ainoastaan pilkut eivät enää jaksaneet hohtaa sinisyyttään. Olipa syy mikä tahansa, kala oli herkullista, ja siitä riitti meille syötävää Bermudalle asti!

     Sargasso-levää

Monday, 27 May 2019

Le Marin, Martinique



Hikistä aherrusta ja iki-ihanaa perhelomaa


Pääsiäisen pyhät sekoittivat aikataulumme pahemman kerran. Varasimme Tyrell Bayssä, Grenadan Carriacoun saarella olevalta telakalta ensimmäisen mahdollisen nostoajan, joka oli kuitenkin vasta 29.4. Lähdimme Prickly Baystä Carriacoulle 25. päivä katsastamaan telakan tilat ja palvelut. Sarema oli ollut kyseisellä telakalla vuonna 2005 ja viimeksi 2011, mutta sen jälkeen sekä telakan omistus että suurin osa työntekijöistä olivat vaihtuneet. Paikat olivat selvästi siistiytyneet, toimistorakennukseen oli avattu kauppa, josta sai peruselintarvikkeita ja veneen kunnostukseen tarvittavia välineitä, ja telakalla oli nyt myös oma ravintolansa. 


Aikaa tappaaksemme lähdimme 26.4. nostalgiselle kierrokselle Union Island - Tobago Cays - Sandy Island. Tobaco Caysin iguaanit näyttivät voivan kuivasta kaudesta huolimatta paksusti, mutta riutan korallit voivat valitettavasti aina vain huonommin. Lähes kuolleita alueita oli runsaasti ja kaloja huomattavan vähän. Riutan sisäpuolella uiskenteleva parimetrinen hai oli kuitenkin onneksemme riittävän kylläinen jättääkseen meidän rauhaan. Mikähän siinä muuten on, että vaikka hyvin tiedämme, etteivät hait käy ihmisen kimppuun Karibialla, kohdatessamme hain nousevat karvat aina pystyyn (ainakin Riitalla)? 


Olimme viimeksi olleet Sandy Islandilla snorklaamassa viitisentoista vuotta sitten. Silloin se oli vain pienehkö hiekkasärkkä muutamine palmuineen hurrikaani Ivanin upotettua  suurimman osan saaresta. Aika oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja viehättävä saari noussut merestä kuin Afrodite konsanaan. Mutta täälläkin korallit näyttivät voivan selkeästi heikommin kuin vuosia sitten. Syitä tähän on varmasti useitakin, mutta ihmislähtöisiä oletettavasti kaikki.


Sarema nostettiin ylös sopimuksen mukaan 29.4., mutta siirrettiin pukeille vasta seuraavana päivänä, mikä lyhensi työskentelyaikaa harmittavasti. Saimme kovalla hosumisella rungon kitattua ja maalattua, mutta kansi maalattiin vasta 7.5. tapahtuneen vesillelaskun jälkeen. Koska aika alkoi olla tiukilla, lähdimme heti seuraavana päivänä Martiniquelle, jossa pudotimme ankkurin Sainte Annen lahteen 9.5. Aikaisin seuraavana aamuna siirryimme Le Mariniin poijuun, jossa jatkoimme hiki hatussa kannen maalaamista ja tavaroiden järjestelyä aina siihen asti, kun lapset ja lastenlapset saapuivat. Siihen loppui kiire, ja kauan odotettu loma perheen parissa saattoi alkaa!



Lasten kertomaa:

Astuimme tottuneesti Sareman kannelle ja olimme heti kuin kotonamme. Me aikuiset lapset olemme viettäneet aiemmin useita viikkoja veneessä, ja Karibian reissu oli meille kolmas, joillekin jopa neljäs. Lastenlapset olivat nyt ensimmäistä kertaa mukana, mutta luiskahtivat nopeasti mukaan vene-elämään. 


Meillä lapsilla ei purjehtiminen kuitenkaan ole verissä, vaan pitempien päiväpurjehdusten aikana jokainen etsi itselleen sopivan sopen, josta noustiin vasta kun vene oli taas vähemmän keikuttavalla ankkurilahdella. Meistä kukaan ei haikaillut pehmeän hiekkaisille rannoille tai paikalliseen yöelämään. Me olimme tulleet viettämään laatuaikaa perheen kesken veneellä, mikä näkyikin siinä, että suurimmaksi osaksi emme poistuneet veneestä kuin uimaan. Muutama pakollinen kauppareissu tuli tehtyä, mutta loppulomasta maa keinui sen verran jalkojen alla, että oli parempikin pysyä veneellä. Lastenlapset toki pääsivät, kiitos isovanhempien, rannalle ja sademetsäretkelle (jonka me aikuiset olimme tehneet jo aiemmilla reissuilla) ja vaikuttivat tyytyväisiltä näkemäänsä ja kokemaansa. 


Mitä enempää voi lomaltaan toivoa kuin yhdessäoloa, aurinkoa ja kirkkaita, lämpimiä uima- ja snorklausvesiä. Ja isääni lainatakseni: ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Lisäksi tuoreet hedelmät, jollaisista on turha edes haaveilla koti-Suomessa, olivat päivittäistä herkkua. 


Olemme aiemmin olleet Karibialla vuodenvaihteessa eli vilkkaimman sesongin aikana, joten nyt loppukaudesta, ennen hurrikaanikauden alkua, maisemat olivat hieman erilaiset, ja veneiden määrä muutamaa ankkurilahtea lukuunottamatta vähäisempi, mikä tietysti sopi meille hyvin. Muutoin kyllä turismi näyttää lisääntyneen: kiertäviä bileveneitä, moottorivenesafareita, vesijettejä, optimistijollia ja vaikka mitä oli useissa ankkurilahdissa enemmän kuin riittävästi. Rodney Bayssa ja St Annessa saimme nauttia paikallisesta musiikista, tuuli ja vesi kun kantoivat äänet rannalta tosi hyvin ja pitkälle. Kun ylihuomenna suuntaamme kotiin, on edessä toivottavasti ei-niin-haikea lähtö, sillä jäämme innoissamme odottamaan purjehtijoita vihdoinkin kotiin. 


Sareman kotimatka jatkuu muutaman päivän kuluttua ensin Antigualle ja Barbudalle ja sieltä Bermudalle. Yritämme jälleen kerran välttää tuulettoman Azorien korkeapainealueen, toivottavasti aikaisempia vuosia paremmalla onnella! 




Friday, 19 April 2019

Grenada, 19.4.2019



Prickly Bay, Grenada  


Jatkoimme Salvadorista pohjoiseen olemattomia tuulia etsiskellen. Vasta Brasilian pohjoispuolella saatoimme ajoittain edetä pelkin purjein. Mitään vuoden 2012 purjehdukseemme verrattavaa hurmosta emme valitettavasti saaneet kokea koko aikana. Ote blogistamme Karibialta Alaskaan: “Viime päivinä tuulta on riittänyt. Saderintama toisensa jälkeen on noussut idästä ja pitänyt tuulen sivu- tai sivumyötäisenä 20 ja 30 solmun välissä. Muutaman kerran on tullut kiire löysätä purjeita pahimpien puuskien kohdalla, mutta vain muutamaksi minuutiksi. Meno on ollut mahtavaa, ja olemme tehneet uusia ennätyksiä. Paras vuorokausimatkamme koskaan on nyt 203,8 mailia ja 12 tunnin ennätys 102,1 mailia. Nopeus nousi eilen useaan otteeseen yli 13 solmun, parhaimmillaan 13,4 solmuun.” Tällä kertaa nopeus nousi vain harvoin edes 8 solmuun, ja parhaaksi vuorokausimatkaksemme  tuli ‘vaivaiset’ 174 mailia. 


Heti Salvadorista lähtömme jälkeen vapamme notkahti rajusti, ja pienen väsytyksen jälkeen nostimme kannelle 122 cm:n pituisen kultamakrillin, toiselta nimeltään mahi-mahi. Ajoitus osui aivan nappiin, sillä käännyttyämme Brasilian koilliskulmasta länteen Atlanti oli niin sargassolevän täplittämä, ettei kalastamisesta olisi tullut enää mitään.
Huhtikuun 9. oli erityinen päivä Sareman purjehdushistoriassa, sillä silloin meni 100.000 merimailia poikki. Näillä maileilla olisi voinut purjehtia neljä ja puoli kertaa maapallon ympäri, mutta jostain syystä Sareman purjehdukset ovat rajoittuneet lähinnä Atlantille ja Tyynelle valtamerelle.


Huhtikuun 19. pudotimme ankkurin Grenadan etelärannikolla olevaan Prickly Bayhin. Tuskastuttavan pitkäksi ja vaivalloisen hitaaksi kokemamme purjehdus raivoisilta viisikymppisiltä pasaatituuliin on nyt onnellisesti takanamme, eikä meillä ole vähään aikaan kiire mihinkään. Matkaa Falklandsaarilta Grenadaan kertyi yhteensä 5,692 mailia, ja Itaparican pikapysähdys mukaan lukien matkaan kului kaikkiaan 54 päivää. Täytyy myöntää, että tällä hetkellä ei pitkänmatkanpurjehdus juuri innosta! 
Chile - Karibia välillä Sareman yleensä varsin moitteeton ulkoasu oli päässyt pahasti rapistumaan. Veneen maalaus Puerto Monttissa oli ollut enemmän kuin hankalaa kiitos lähes päivittäisten sadekuurojen ja Reloncavin heikon sähkön. Siirrymmekin muutaman päivän kuluttua Grenadalta Carriacoulle, jossa Sarema nostetaan maihin Tyrell Bayn telakalla. Seuraavat pari viikkoa kuluvat tropiikin auringon alla ahertaessa, jotta Sarema saataisiin kuntoon ennen kuin lapset ja lastenlapset valtaavat veneen. 


Wednesday, 27 March 2019

Salvador de Bahia, Brasilia, 27.3.2019


Raivoisilta viisikymppisiltä pasaatituuliin




Viisi vuorokautta Etelämantereelta lähtömme jälkeen raivoisat viisikymppiset paljastivat vihdoin todellisen luontonsa ja repivät ykkösgenuamme riekaleiksi. Tosin purje oli jo sen verran vanha (40.000 nm) ja hauras, että tähän olisi luultavasti riittänyt heikompikin tuuli. Viikon muutoin tapahtumaköyhän purjehduksen jälkeen saavuimme Port Stanleyn satamalahteen yön pimeinä tunteina ja pudotimme ankkurin kaupungin edustalle. Kello 05.30 heräsimme torven toitotukseen. Viereemme oli tullut port controllin alus, josta meitä käskettiin siirtymään välittömästi lahden länsipäähän pois paikalle tulevien kalastusalusten tieltä. Lähes saman tien satamalahteen alkoi vyöryä valtavan kokoisia ja oudon näköisiä aluksia. Nämä olivat Falklandsaarilta kalastusoikeuden ostaneita taiwanilaisia ja etelä-korealaisia mustekalan (jiga) pyyntiin erikoistuneita aluksia, joita oli kaiken kaikkiaan viitisenkymmentä. Kun tuollainen laivasto on liikkeellä, ei mustekaloilla ole juurikaan selviytymismahdollisuuksia.


Myöhemmin iltapäivällä siirryimme kaupungin pienvenelaiturissa olleen veneen kylkeen. Kun olimme saaneet köydet yhteistyönä kiinni sekä naapuriveneeseen että varmuuden varaksi myös laiturin tolppiin, totesimme että naapurimme oli Pelagic. Pertti Duncker ja Mani Suanto olivat 90-luvulla ennen Antarktikalle lähtöään osallistuneet Pelagicin omistajan ja silloisen kipparin Skip Novakin pitämään iltakouluun Etelämantereen satamapaikoista. Mekin olimme osaltamme päässeet hyödyntämään Novakilta saatuja tietoja, sillä käytimme Etelämantereella matkaoppaanamme Dunckerin kirjaa Antarctica. Skip Novak asustelee nykyisin Etelä-Afrikassa ja ottaa osaa purjehduksiin vain silloin tällöin, kertoi aluksen naiskippari, joka oli viettänyt pari vuotta Suomessa mm. kouluttamassa vetokoiria Lapissa ja osasi hämmästykseksemme puhua lähes sujuvaa suomea.


Paikallispoliittista päättämättömyyttä



Saimme järjestettyä polttoainekuljetuksen laiturille seuraavaksi aamuksi, mutta ajoitus meni uusiksi, kun kuulimme, että meidän olisi poistuttava laiturista vielä saman päivän aikana tai viimeistään seuraavana aamuna kello seitsemään mennessä. Syynä oli se, että samainen laituri oli kaupungissa vierailevien risteilijöiden käytössä niiden viedessä matkustajiaan maihin. Koska nyt oli kesäsesonki parhaimmillaan ja risteilijöitä tuli kaupunkiin lähes päivittäin, purjehtijat saattoivat käyttää laituria ainoastaan osan päivästä. Kaupungin edustalle oltiin kuulema suunniteltu kunnollisen pienvenesataman rakentamista jo vuosia, paikka oli katsottu valmiiksi ja rahoituskin oli kunnossa, vain poliittinen päätös puuttui. Tullivirkailijamme mukaan sitä saataisiin valitettavasti odottaa vielä pitkään! 


Ankkurointia raivoisilla viisikymppisillä


Saimme siirrettyä polttoainetoimituksen seuraavaksi iltapäiväksi, minkä jälkeen siirryimme laiturista lahdelle. Pudotimme ankkurin kovassa, repivässä tuulessa lahden länsipäähän, mutta totesimme saman tien, ettei ankkurimme pitänyt. Nostimme sen ylös, siirryimme lähemmäs lahden pohjukkaa ja ankkuroimme uudelleen. Hetken kuluttua totesimme olevamme jälleen liikkeellä. Saatoimme hyvin kuvitellla kuinka ankkurimme liukui löysää mutapohjaa pitkin kuin kuuma veitsi voissa. Lipuessamme pienen marinan ohi joku huhuili meitä VHF:llä ja ilmoitti, että me ajelehdimme. Kiitimme huhuilijaa ja kerroimme olevamme tietoisia asiasta, mutta epätietoisia siitä, mihin meidän kannattaisi laskea ankkuri niin, ettei se enää luistaisi. Menimme lopulta vielä syvemmälle lahden pohjukkaan, jossa pudotimme ankkurin tuskin kolmeen metriin ja laskimme perään runsaat 60 metriä kettinkiä. Lopultakin ankkurimme otti kiinni! Kuulimme myöhemmin, että lähellä olleet ranskalaiset olivat joutuneet turvautumaan kolmeen ankkuriin saadakseen veneensä pysymään paikallaan. 


Melkein bongatut pingviinit



          Volunteer Bayn kuningaspingviinejä. Kuva Stanley Leroux

Ennen kuin lähtisimme jatkamaan matkaa pohjoiseen tarkoituksemme oli pysähtyä noin 30 mailia Port Stanleyn luoteispuolella olevaan Volunteer Bayhin, joka on ainoa paikka Falklandeilla, jossa kuningaspingviinit pesivät. Lahti ei kuitenkaan antanut minkäänlaista suojaa tuulilta, joten ankkuroimme seuraavaan lahteen eli Cow Bayhin. Olimme ajatelleet kävellä sieltä seuraavana aamuna Volunteer Beachille, mutta emme valitettavasti päässeet toteuttamaan suunnitelmaamme. Yön aikana yhä kovemmaksi noussut tuuli oli nostanut lahden pinnan kunnon vaahtopäille, eivätkä rantaan vyöryvät murtuvat aallot innostaneet jollan laskuun. Nostimme sen sijaan ankkurin ja purjeet ja käänsimme Sareman keulan pohjoiseen. Pitkä purjehdus kohti Karibiaa oli alkanut. 


Purjesählinkiä


48.56,737 S, 54.08,437 W
Olimme edenneet mukavasti pari vuorokautta, kun kannelta kuului kova rysähdys: sisemmän keulastaagin kannessa oleva kiinnityskorva oli revennyt! Staagi purjeineen ja rullalaitteineen niitti kuin viikate keulakannen kaideverkkoa, isopurjeeseenkin oli jo tullut pieni halkeama, ja jib heilahteli ilkeän näköisesti saalinkeja vasten. Kun olimme saaneet staagin hallintaan, käärimme purjeen sen ympärille kaikilla käytettävissä olevilla nostimilla ja sidoimme Profurl-rullan ja staagin kaiteeseen odottamaan aamua. 


Seuraavana päivänä otimme purjeen alas ja purimme vääntyneet Profurlin profiiliputket, joista suurin osa jouduttiin irrottamaan laikkakoneella. Jib siirrettiin pienten paikkausten jälkeen keulastaagiin, joka oli sopivasti tyhjä, olimmehan menettäneet jo aikaisemmin ykkösgenuamme. Sisempi keulastaagi kiinnitettiin tilapäisesti purjeen kiinnityshelaan tukemaan mastoa. Purje onneksi säästyi, mutta Profurl-rullalaitteesta tuskin tulee enää kalua. 


Kalastimme tapamme mukaan ahkerasti lähes koko matkan. Muutaman viikon tuloksettoman uistelun jälkeen päädyimme siihen, että meressä ei yksinkertaisesti ole kalaa. Mutta sen kerran kun viehe jäi veteen ilman että kumpikaan meistä muisti tarkkailla sitä, ilmeni että olihan siellä kalaa, vielä hetki sitten ainakin kaksi!



Tankkaamassa


Yhtä myräkkää lukuunottamatta oli tyyntä, lähes tyyntä tai vastaista. Yritimme edetä ulommas merelle löytääksemme sieltä ne Jimmy Cornellin mainostamat myötäiset/sivumyötäiset tuulet siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta annoimme periksi ja käänsimme keulan kohti Salvadoria. Tasan 30 vuorokautta, 6 tuntia ja 25 minuuttia Cow Baystä lähtömme jälkeen saavuimme Bahia Marinan polttoainelaituriin, jossa täytimme jatkuvassa moottoroinnissa tyhjentyneet tankkimme. Olemme nyt tekemässä pientä remonttia Itaparicassa, josta matka jatkuu muutaman päivän kuluttua Grenadaan toivomme mukaan kunnon pasaatituulissa!







Thursday, 21 February 2019

Port Stanley, Falklandsaaret, 20.2.2019


MATKA MAAILMAN ÄÄRIIN




Lähtömme Puerto Williamsista viivästyi parilla vuorokaudella. Ensin Armada sulki sataman kovan tuulen takia, ja seuraavan päivän vietimme kalasatamassa odottelemassa polttoainetta. Olimme edellisenä päivänä hakeneet Armadalta luvan kalasatamaan menoa varten ja sopineet kylän ainoan polttoaineaseman kanssa, että he toimittaisivat veneelle 800 litraa dieseliä seuraavana aamuna kello 10. 


Jouduimme poistumaan Micalvin marinasta jo kello kuusi, koska ranskalaisvene, jonka kyljessä olimme, lähti Ushuaiaan. Olimme näin ollen viereisessä kalasatamassa hyvissä ajoin ennen seitsemää. Polttoainetoimitus tapahtui lopulta kahdessa erässä, ensimmäinen klo 13 ja toinen klo 17. Näin myöhään meidän ei enää kannattanut lähteä noin 50 mailin päässä olevaan Caleta Martialiin, jonne olimme menossa odottelemaan sopivia tuulia pahamaineisen Drakensalmen ylittämiselle, joten jäimme kalasatamaan yöksi. 


Lähtöaamuna 18.1. reippaana herännyt tuuli hiipui päivän kuluessa, ja jouduimme lopulta turvautumaan pelkkään moottorointiin maailman ehkä tuulisimmalla alueelle. Ankkuroimme klo 22.40 Caleta Martialin pohjoisempaan lahteen lähes tyynessä. Yöunemme jäivät kuitenkin varsin lyhyiksi, sillä heräsimme neljän paikkeilla aamuyöstä veneen rajuun heittelehtimiseen ja hetken kuluttua totesimme, ettei ankkurimme pitänyt. Pienen lahden pinta oli vaahtopäillä, ja puuskat riuhtoivat ja kallistelivat Saremaa kyljeltä toiselle. Pekka, joka oli ruorissa, käänsi venettä parhaansa mukaan niin, että keulassa oleva Riitta saisi ankkurin ylös. Puuskien nostattama merivesi iski kasvoihin kuin rakeet, ja kannella oli mahdotonta pysyä pystyssä. Tuuli näytti nyt ottavan takaisin kaiken sen, minkä se oli päivällä menettänyt. Tuulen nopeus oli 50 ja 60 solmun välillä, puuskissa yli 70 solmua.


Siirryimme viereiseen lahteen, joka antoi hieman paremman suojan tuulelta. Pudotimme ankkurin noin viiteen metriin ja laskimme perään runsaat 60 metriä kettinkiä, ja johan ankkuri piti! Myöhemmin aamulla otimme uudet GRIB filet, ja totesimme jäävämme lahteen vielä ainakin vuorokaudeksi.
Lähdimme Caleta Martialista 21.1. yhtä tyynessä kuin olimme sinne saapuneetkin ja moottoroimme parin mailin päässä olevalle Kap Hornille. Sen edustalla makasi kaksi risteilyalusta, joista lähti jolla toisensa jälkeen viemään turisteja majakalle. Olisimme hädin tuskin mahtuneet joukkoon, joten käänsimme parin kuvan oton jälkeen Sareman keulan kohti etelää. 


Olimme varautuneet Drakensalmen tunnetusti koviin tuuliin paitsi henkisesti myös siirtämällä kaiken ylimääräisen pois kannelta. Normaalisti keulakannella olleet polttoainekanisterit saatiin mahtumaan tavaroiden uudelleenjärjestelyn jälkeen osa takakajuuttojen lattialle, loput keulapiikkiin. Taaveteissa roikkuvan jollan kiinnitysköydet vaihdettiin uusiin, ja se täytettiin lepuuttajilla, jotta mahdollisesti päälle kaatuvalle aallolle jäisi mahdollisimman vähän tilaa.  


Vain muutaman tunnin purjehtimisen jälkeen tuuli alkoi heiketä ja kuoli pian lähes kokonaan. Päästäksemme ylipäänsä minnekään meidän oli otettava konevoimat avuksi. Ensimmäisen vuorokauden vaapuimme hitaasti kohti etelää vanhassa mainingissa uusia tuulia odotellen. Aamulla otimme jälleen GRIB filet, joiden mukaan länsipuolella ollut matala oli siirtynyt etelään. Saisimme odotella tuulia ilmeisesti pitempäänkin, sillä toisin kuin pohjoisessa eteläisellä pallonpuoliskolla matalapaine tarkoittaa heikkoja tuulia tai ei tuulta lainkaan. Opimme kirjallisuudesta, että tyynellä Drakensalmella on oma nimensäkin - Drakenjärvi (Drake Lake). Olimme halunneet välttää turhan kovia tuulia, mutta tämä tuntui menevän jo liioittelun puolelle!


Etelämantereella!



Neljä vuorokautta Kap Hornilta lähdön jälkeen ohitimme Eteläiset Shetlandsaaret, joihin kuuluva Deception Island on perinteisesti ensimmäinen ankkuripaikka Etelämantereelle purjehdittaessa. Me jatkoimme kuitenkin vielä eteenpäin. Heti Deceptionin jälkeen väylällä alkoi olla yhä enemmän jäätä. Etelän kesän valoisassa yössä jäiden havaitseminen oli onneksi suhteellisen helppoa, mutta nukkumaan ei kumpikaan meistä päässyt. 


Aamulla 26.1. kello 04.50 ajoimme sisään Enterprisen ankkurilahteen. Kiinnityimme osittain uponneen laivan ruostuneeseen kylkeen hylyssä pesivien tiirojen (Sterna vittata) lennellessä ympärillämme. Luvassa oli kovempaa tuulta, joten jäisimmme laivan kylkeen seuraavaksikin päiväksi. Ja sitten kohti etelää niin pitkälle kuin aikataulu ja jäät sallisivat!


Samana iltana kylkeemme tuli venäläinen purjevene. Kun näimme veneen kyljessä sanan RUSARC Riitta huhuili keulassa seisoville tunsivatko he Daniil Gavrilovin. Tällöin ruorimies nosti kätensä iloiseen tervehdykseen. Mikä uskomaton tapaaminen! Olimme nähneet Daniilin viimeksi Frans Joosefin maalla vuonna 2013, jolloin olimme ottaneet osaa RUSARCin purjehdukseen Pietari - Arkangeli - Frans Joosefin maa. Sieltä Daniil oli jatkanut Murmanskiin ja me Koillisväylälle. Mikähän mahtaa olla tällaisen kohtaamisen todennäköisyys?


Pingviinien parissa



Jatkoimme Enterprisen lahdelta etelään Cuverville Islandille. Sisäänajoväylä vaikutti ensin olevan täysin jäiden tukkima, mutta päästyämme lähemmäs löysimme lopulta varsin helposti reitin korkeiden lohkareiden välistä ankkuripaikalle. Olimme kuulleet Daniililta, että tämä on epätavallisen jäinen ja luminen vuosi, joten olimme varautuneet jäiden aiheuttamiin hankaluuksiin.


Cuvervillessa kävimme tutustumassa viereisellä niemekkeellä asuviin valkokulmapingviineihin. Pingviinit eivät näyttäneet häiriintyvän läsnäolostamme lainkaan. Kalassa olleet linnut ponkaisivat maihin, pysähtyivät hetkeksi ihmettelemään meitä ja taapersivat sitten kaikessa rauhassa ohitsemme ylempänä rinteessä olevaan yhdyskuntaan. Me pysyttelimme rannalla ja jätimme yhdyskunnan vielä höyhenpeitteisine poikasineen rauhaan. 


Retkemme aikana opimme kaksikin uutta asiaa pingviineistä. Ensiksikin, että pingviinien uloste haisee todella pahalta ja toiseksi, että kuten muurahaisilla ja karhuilla, myös pingviineillä on polkunsa. Pingviinien polut johtavat rannasta usein uskomattoman korkealle vuorenrinteeseen ja haarautuvat niin, että kaukaa katsottuna ne näyttävät muodostavan ihan oikean tieverkon. 


Kun ajattelee pingviinien fyysisiä ominaisuuksia, lyhyitä räpyläjalkoja, tanakkaa vartaloa ja pieniä siiventynkiä, on vaikea tajuta miksi linnut, jotka liikkuvat niin vaivalloisesti taapertaen, ovat perustaneet yhdyskuntansa niin vaikeasti saavutettaviin paikkoihin. Asia olisi helpommin ymmärrettävissä, jos ne hakisivat suojaa pedoilta, mutta kun pedoilla on siivet kuten kihulla tai ne elävät meressä kuten miekkavalas ja leopardihylje, tämä ei ilmeisestikään ole syy paikan valintaan. Ainakaan meille ei pingviinien valintakriteeri ole vielä selvinnyt.


Kertomuksia leopardihylkeestä



Palatessamme veneelle näimme ankkurilahden poikki ajelehtivalla pienellä jäälautalla hylkeen. Lähempää katsottuna totesimme sen olevan leopardihylje. Olimme kuulleet useita kertomuksia leopardihylkeistä ja ennen kaikkea niiden jollille aiheuttamista tuhoista. Leopardihylkeet ovat hyökänneet myös ihmisten kimppuun, mutta hylkeen tiedetään varmasti tappaneen vain yhden ihmisen, englantilaisen snorklaajan vuonna 2003.
Meitä oli ensimmäisen kerran varoitettu leopardihylkeistä Ushuaiassa, jossa jollamme oli paikattavana. Seuraavaksi niistä varoitti Puerto Williamsissa argentiinalainen kippari, joka kertoi päässeensä hädin tuskin leopardihyljettä pakoon, vaikka jollan perässä oli 15 hv:n perämoottori. Hänen mukaansa, jos leopardihylje makaa jäällä, se kannattaa kiertää kaukaa, mutta jos se on meressä, veteen ei kannata mennä lainkaan.


Myös Daniil kertoi kokemuksestaan leopardihylkeen kanssa, jota hän kutsui etelän jääkarhuksi. Hylje oli hyökännyt hänen jollansa kimppuun ja tehnyt siihen yli 50 reikää. Kun jollaa oltiin nostamassa veneeseen, leopardihylje oli ponnahtanut merestä ylös kuin ohjus ja purrut jollaan vielä viimeiset reiät. Päätimme pysytellä veneellä loppupäivän.



Liikaa jäitä!


Cuvervillesta tarkoituksemme oli purjehtia Port Lockroyn kautta noin 70 mailin päässä olevaan Hovgaardiin. Pääsimme Lockroysta eteenpäin ilman vaikeuksia, mutta Lemaire Channel näytti olevan aivan tukossa. Lähdimme kuitenkin tutkimaan tilannetta lähempää. Vastaan tullut ranskalainen risteilijä huhuili meitä VHF:llä ja kertoi salmessa olevan niin paljon jäitä, että he olivat joutuneet kääntymään ympäri. Kiitimme tiedosta ja kerroimme, että yrittäisimme siitä huolimatta päästä läpi. Minkä lopulta teimmekin, mutta Hovgaardiin emme koskaan päässeet, sillä Pleneaun Islandin pohjoisosa, jota kautta yritimme edetä ankkuripaikalle, oli vielä osittain jäässä. Lähdimme etsimään reittiä pohjoisempana olevien kivien välistä, mutta vettä oli liian vähän, ja kölin kolahdettua pohjaan jouduimme kääntymään ympäri. Emme enää ihmetelleet, miksi niin monilla Etelämantereen purjehtijoilla on nostoköli!


Vaikka ilta oli jo hämärtynyt, päätimme jatkaa etelään Petermann Islandille. Sinne päästyämme totesimme suureksi harmiksemme, että Petermannin ankkurilahti oli jo varattu; sinne oli rantautunut kolme isoa jäävuorta. Koska etelässä näytti olevan turhan paljon jäitä, teimme päivän toisen U-käännöksen ja suuntasimme takaisin pohjoiseen. Väylällä oli jäiden lisäksi myös lukuisia ryhävalaita ruokailemassa. Kolme niistä ilmestyi kuin tyhjästä aivan Sareman kylkeen ja sukelsi sitten peräkanaa veneen kölin alta. On yllättävää kuinka sulavasti tuollaiset 15-metriset 35 tonnia painavat valaat voivat liikkua. 


Pudotimme puolen yön jälkeen ankkurin noin kahdeksaan metriin rantautuneiden (toivottavasti!) jäävuorten keskelle lähelle Hovgaardin ankkuripaikkaa, mutta valitettavasti saaren väärälle puolelle. Olimme tässä vaiheessa jo sen verran väsyksissä jatkuvasta jäiden väistelemisestä, ettemme jaksaneet edes kokeilla ankkurin pitävyyttä vaan menimme suoraan nukkumaan. Onneksi tuulesta ei ollut tietoakaan!


Koska ankkuripaikkamme suojaisuus oli lievästi sanottuna kyseenalainen, herätys oli jo kello 4.30, ja suuntana jälleen jäinen Lemaire Channel. Puikkelehtiessamme jäiden joukossa silmiimme osui kivi, jota ei olisi pitänyt olla väylällä. Tullessamme lähemmäs kivi päästi kumean murahduksen ja nosti ilmaan höyrypilven. Kivi ei ollutkaan kivi vaan nukkuva valas.


Muutaman tunnin yöuni oli tehnyt ihmeitä, ja moottorointi salmen läpi sujui ilman suurempia vaikeuksia. Pikku hiljaa ympärillämme olevien jäiden määrä väheni, mutta vastaavasti niiden koko kasvoi huimasti. Yritimme arvuutella lähistöllä olevien suurimpien jäävuorien mittoja: korkeus 20-30 metriä, pituus 100 metriä?


Moottoroimme täysin tyynessä sisään Paradise Bayn eteläisestä aukosta. Ilma oli ikävän harmaa ja sataa tihuutti, mikä haittasi valokuvaamista, mutta muistikuvia sukeltelevista valaista kertyi runsaasti. Saavuimme iltahämärissä jäävuorigallerian kautta Cuvervilleen, jossa ankkuroimme hieman sivuun edellisestä paikastamme, jonka oli vallannut suurehko jäälohkare. 


Seuraavan päivän vietimme pingviinien parissa ja tutkimalla sääkarttoja. Drakensalmen ylitys lähestyy, ja yritämme jälleen osua mahdollisimman suotuisiin tuuliin. Tällä kertaa tuulet saisivat kyllä olla hieman kovempia kuin tänne tullessa, mutta mielellään vain hieman.


Poistuttuamme Cuvervillen lahdesta näimme kaukana edessä miekkavalaan pystysuoran evän. Pekka hiljensi välittömästi vauhtia, ja jäimme odottamaan. Hetken kuluttua Sareman ympärillä ui parisen kymmentä miekkavalasta. Yllätykseksemme valaat eivät olleet väriltään mustavalkoisia kuten pohjoisessa, vaan pikemminkin keltaisen ja ruskean sävyisiä. Luimme myöhemmin, että täkäläisten miekkavalaiden väri johtuu merivedessä olevasta fytoplankton-levästä.


Loppumatka Enterpriseen sujui lumisia maisemia ihastellessa ja pitkästä aikaa auringon lämmöstä nauttien. Kaivoimme ensimmäistä kertaa aurinkolasit esiin ja olimme kuin etelän aurinkolomalaiset ikään, olihan sekä ilman että meriveden lämpötila reilusti plussan puolella (ilma +2 C ja vesi +0.6 C).


Pieni planeettamme



Odotellessamme Enterprisen satamalahdessa Tyynellämerellä olevan matalan siirtymistä itään, kylkeemme tuli uusi-kaledonialainen vene. Saatuaan köydet kiinni veneen kippari kertoi tavanneensa meidät aikaisemminkin. Kävi ilmi, että olimme lokakuusssa 2013 Koillisväylältä tullessamme kiinnittyneet heidän veneensä kylkeen Sand Pointissa, Alaskassa. Me muistimme hyvinkin tulomme Sand Pointiin, mutta emme heitä. Tämä johtui siitä, että sää oli ollut suorastaan helvetillinen Aleuteilta tullessamme, ja saavuimme Sand Pointiin keskellä yötä rankkasateessa moottoroituamme viimeiset tunnit satamaan johtavassa kapeassa rännissä 45 solmun vastatuuleen ja vastavirtaan. Kun olimme saaneet veneen kiinnitettyä, kaaduimme välittömästi sänkyyn. He olivat tulleet Sand Pointiin Luoteisväylältä ja jatkoivat matkaa aikaisin seuraavana aamuna, joten emme ehtineet varsinaisesti tavata. Meidän oli siis tultava maailman ääriin nähdäksemme Jean Pierren ja Janinen uudelleen. Ihmeellisiä kohtaamisia!


Upea matka!


Lähtöpäivän aamu 6.2. ei oikeastaan valjennut lainkaan. Sekä taivas että meri olivat lyijyn harmaat, ja tuulen pyörittämä räntäsade tunki hupusta ja hihansuista sisään. Saatuamme köydet irti hylystä olimme jo likomärkiä ja umpijäässä. Sahasimme yöhön asti Gerlache Straitia edestakaisin 30 solmun vastatuulessa jäävuorien välissä puikkelehtien. Jätimme tälläkin kertaa Deception Islandin väliin ja käännyimme Gerlache Straitista Croker Passageen, jolloin saimme hieman paremman tuulikulman. Olimme lähteneet tietoisesti alkumatkan hankalaan keliin, jotta pääsisimme ylittämään Drakensalmen paremmissa tuulissa.


Kaksi vuorokautta Enterprisesta lähtömme jälkeen Etelämanner ja sen viimeisetkin jäävuoret painuivat horisontin taakse, ja ympärillämme oli enää vain merta ja taivasta. Matkamme jään ja lumen valtakuntaan oli nyt tehty. Tuntui uskomattomalta, että kymmenen vuoden odotuksen jälkeen olimme lopultakin päässeet toteuttamaan unelmamme!