Puerto Natales, 19.12.

Ankkurointia Patagonian tapaan

Chilen saaristossa on enemmän sääntö kuin poikkeus mennä ankkuriin yöksi. Purjehtijoiden raamatusta Patagonia & Tierra del Fuego Nautical Guide / Mariolina Rolfo - Giorgio Ardrizzi löytyy lukematon määrä ankkuripaikkasuosituksia, niiden koordinaatit, minkä suuntaisilta tuulilta ne antavat suojan, pohjan syvyys, onko pohja mutaa, hiekkaa… ja kiitettävän selkeät sisäänajo-ohjeet. 

Kovien, etupäässä lännestä puhaltavien tuulien takia pelkkä ankkurin pudottaminen ei yleensä riitä, vaan useimmissa tapauksissa vene on lisäksi kiinnitettävä perästä rannan puihin kahdella köydellä. Ostimme Puerto Monttissa etelästä tulleelta S/Y Jorilta kaksi köysirullaa, joissa kummassakin on yli 100 metriä köyttä. Nämä ovat toistaiseksi taanneet meille rauhalliset yöunet. 

   

Ankkurointi patagonialaiseen tapaan tapahtuu seuraavasti: kun ankkuri on ensin pudotettu, Pekka peruuttaa Sareman mahdollisimman lähelle rantaa. Mitä lähemmäksi pääsemme, sitä parempi. Riitta hyppää nyt jollaan ja lähtee kiinnittämään ensimmäistä köyttä rannan puuhun. Köysi olisi saatava kiinni mahdollisimman nopeasti etenkin kovassa ja puuskaisessa tuulessa, mutta tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Merilevän liukastamat kivet, läpitunkematon ryteikkö, lahot puut, piikkipensaat jne. tekevät sopivan kiinnityspuun löytämisen välillä hermoja raastavan hankalaksi. Kun ensimmäinen köysi on saatu kiinni, toisen köyden kiinnittämisellä ei onneksi enää ole samanlaista kiirettä. 

Jos tuulet näyttävät suosiollisilta ja päätämme jatkaa matkaa, soutaa toinen meistä seuraavana aamuna rantaan irrottamaan köydet, ja toinen vetää ne veneeseen. Viimeisen köyden mukana tulevat takaisin myös jolla ja soutaja.

Sitten ei muuta kuin ankkuri ylös ja menoksi!

Verkkokalastusta

Pekka on päättänyt ryhtyä kalastamaan. Suunnitelman mukaan viemme verkon ankkurilahteen virtaavan joen edustalle alavedellä ja haemme kaloja täynnä olevan verkon pois seuraavalla alavedellä. Tähän riittäisi noin 10 metrin pituinen verkko, mutta jouduimme ostamaan verkkoa 100 metrin pätkän, koska lyhyempääkään ei myyty.  Nyt on verkko sekä ala- että yläpauloitettu ja valmis laskettavaksi veteen. Enää puuttuu se sopiva ankkurilahti sinne virtaavine jokineen!

Märkäharjoittelimme verkon käyttöä poukamassa ilman jokea, koska into laskea verkko mereen kävi ylipääsemättömän suureksi. Kalaa ei tullut, mutta tulipahan kokemuksia!

Puerto Eden, 8.12.

Laituri Armadan tyyliin

Koska oleskelulupamme menisivät umpeen runsaan kolmen viikon kuluttua, olimme päättäneet yrittää saada niihin pidennystä matkan varrelta. Joten, kun saavuimme Puerto Edeniin, suuntasimme suoraan Armadan laituriin selvittämään asiaa. Jäi epäselväksi, oliko T-laiturin päässä koskaan ollutkaan autonrenkaita vai oliko Armada väliaikaisesti poistanut ne laiturin reunassa olevista nostokorvista, koska autonrenkaat olivat kauniisti paikoillaan laiturin sivulla, jossa makasi Armadan oma alus. 

Huomasimme nostokorvat vasta, kun oli liian myöhäistä. Tulimme laituriin normaaliin tapaan lepuuttajat veneen kyljellä riippuen, mutta kun lepuuttaja osui nostokorvaan se nousi ylös laiturille, ja näin oli Sareman kylki suojaton nostokorvan hyökkäystä vastaan. Korva raapi maalit kyljestä ja painoi sen pari senttiä sisään runsaan metrin matkalta! 

Kuinkahan monelle purjehtijalle tulee mieleen tarkkailla laiturin reunassa mahdollisesti olevia nostokorvia, ja kenelle tulee mieleen jättää nostokorvat suojaamatta?!! Oikea vastaus ensimmäiseen kysymykseen on Ei yhdellekään, ja oikea vastaus toiseen kysymykseen on Chilen Armadalle! Arvatkaapa harmittaako!!! Emmekä edes saaneet oleskelulupiamme pidennettyä, vaan meidän on mentävä Puerto Natalesiin hoitamaan asia kuntoon. Minkähänlainen laituri meitä siellä odottaa?

Simpukkaviljelmiä ja lohialtaita

Olimme tietoisia Chilen simpukkaviljelmistä, mutta meille oli yllätys kuinka mittavasta teollisuudenhaarasta oikeastaan on kysymys. Viljelmiä näytti olevan joka puolella, sekä väylillä että niiden ulkopuolella. Toisiinsa kiinni sidottuja poijuja oli paikkapaikoin niin tiuhassa, että oli hankalaa löytää reittiä niiden välistä. Eivätkä ne todellakaan kaunistaneet maisemaa! 

Jätettyämme ruuhkaisimmat simpukkapoijuväylät taaksemme saavuimme lohenkasvatusalueelle. Jokaisen laitoksen yhteydessä oli ponttoonien päällä kelluva kerrostalo eli valvontakeskus, josta johti ruokintaletkut verkolla suojattuihin altaisiin. Useimpien valvontakeskusten edustalla oli vähintään yksi entinen kalastusalus eli nykyinen huoltoalus, joka toimittaa kaloille rehut ja miehistölle elintarvikkeet, hoitaa jätehuollon jne. Koko kalankasvatusprosessi on pitkälti automatisoitu ja erittäin tarkasti valvottu. Kuulimme Manilta, että valvonta saattaa mennä niinkin pitkälle, että henkilökunta ampuu heidän mielestään liian röyhkeäksi käyneet merileijonat!

Jo satoja simpukkapoijuja ohittaessamme mietimme, miten ne mahtavat vaikuttaa ympäröivään luontoon. Simpukoille ei kuitenkaan syötetä rehua eikä niitä hoideta antibiooteilla kuten lohia. Joten pitäisikö meidän lopettaa pussilohen syöminen suojellaksemme luontoa? Tähän ei valitettavasti ole yksiselitteisesti oikeaa vastausta, sillä jos kalankasvatus lopetettaisiin (tämä on pelkkää teoriaa tietysti), todennäköisesti useampi tuhat ihmistä jäisi työttömäksi. Ja ainakin osalle heistä ainoa vaihtoehto olisi kalastus, mikä taas verottaisi luonnon kalakantoja entisestään. 

Eli suo siellä, vetelä täällä!

Caleta Ideal, 3.12.

Chiloesta etelään

Jatkoimme Chiloen saarelta kohti Golfo de Penasia eli Kärsimystenlahtea. Sen ylittäminen on ollut säännön mukaan kärsimystä, emmekä valitettavasti olleet poikkeuksia. Viivyimme Puerto Millabússa kolme yötä odottelemassa sopivaa sääikkunaa, mutta kun lopulta lähdimme liikkeelle luottaen GRIB filen tietoihin, taivas alkoi pian mennä pilveen, tuuli nousta ja muutaman tunnin kuluttua kuului VHF:ltä Armadan alueelle antama kovan tuulen varoitus (n. 40 solmua). Päätimme kuitenkin jatkaa lahden ylitystä, koska olimme jo ehtineet ohittaa sopivat suojasatamat. Moottoroidessamme runsaan vuorokauden ryskytyksen jälkeen lahden eteläpuolella olevaan Caleta Idealin ankkuripaikkaan, tuuli loppui kuin iskusta, taivas kirkastui, ja pudotimme ankkurin kirkkaassa auringonpaisteessa. 

Isla Chiloe, 17.11.

Mania tapaamassa

Kiinnityimme Chiloen saaren edustalla olevaan poijuun ja lähdimme jollalla maihin tapaamaan Mania. Pekka oli Puertto Monttissa ottanut naftaliinista runsaat kolmekymmentä vuotta vanhan vaneripohjaisen jollamme ja paikannut sitä Reloncavin laiturilla parhaansa mukaan. Tulos oli vaikuttanut kohtalaisen hyvältä, kunnes laskimme jollan veteen ja lähdimme soutamaan kohti rannalla seisovaa s/y Biribiä eli Manin kotia. Ennen kuin saimme kiinnitysköyden kunnolla irti uimatasosta jollan pohjan ja perävanerin välistä alkoi tihkua vettä. Äyskäriä ei kumpikaan ollut muistanut ottaa mukaan, mutta onhan meillä kourat, sanoi Pekka ja jatkoi soutamista. Veden pinta jollan sisällä nousi pikkuhiljaa, ja paikkaamisesta huolimatta ponttoonit löystyivät silmissä ilman pihistessä niistä ulos. 

Pekka souti nyt hikihatussa, kunnes kymmenkunta metriä ennen rantaa oikean puoleinen hankain irtosi osittain liimauksesta ja hetken kuluttua toisen airon hankain napsahti poikki. Nyt meillä oli käytössämme yksi airo lähes irtonaisessa hankaimessa ja yksi täysin irtonainen airo, joilla yhteisvoimin räpiköimme eteenpäin. Rannan tuntumassa Riitta, jonka jalat olivat jo puolisääreen saakka märät, hyppäsi veteen ja hinasi jollan maihin. Aikansa hyvin palvellut jollamme, josta oli käyttökelpoista ilmeisesti enää vain airot, sai jäädä Chiloen saarelle. Mukavan ja antoisan päivän (saimme hankittua uuden kaikuluotaimen!) jälkeen palasimme viettämään iltaa Saremalle Manin vuotamattomalla jollalla. 

Mani Lassinpoika Suanto, jota Pertti Duncker kutsui ainutlaatuiseksi mieheksi kirjassaan Antarctica, oli Dunckerin kanssa ensimmäinen ja on tällä hetkellä tietämämme mukaan ainoa elossa oleva suomalainen, joka on käynyt Etelämantereella suomalaisella purjeveneellä (Merivuokko). 

Castro, 17.11.2018

Matka alkaa

Lähtö Reloncavin marinasta tapahtui lopulta 11.11. sen jälkeen, kun Pekka oli ensin hakenut ns. zarpen eli lähtöluvan ja Armadan edustaja oli tullut tarkastamaan veneemme. Käytännössä tarkastus tapahtui niin, että tarkastaja seisoi laiturilla (veneeseen nousu oli ehkä liian hankalaa, koska olimme jo ehtineet nostaa astimena toimineen muovilaatikon kannelle) ja kysyi Pekalta ‘Paljonko teillä on vettä?’ ja osoittaen kannella olevia tonkkia ‘Entä kuinka paljon teillä on polttoainetta?’. Pekan vastaukset ilmeisesti tyydyttivät tarkastajaa, koska saimme nyt virallisen luvan lähteä matkaan. 

     Simpukoita keräämässä alavedellä

Pudotimme ankkurin Estero Chopeen vain noin 22 merimailia Puerto Monttista. Matkalla Raymarinin kaikuluotain lakkasi toimimasta. Varaluotaimemme eli Hummingbirdin syvyysnäyttö oli toiminut täysin epäluotettavasti jo muutaman vuoden. Ankkuroitumisen jälkeen kävi ilmi, että Puerto Monttista ostamassamme ja vain viitisen tuntia käytössä olleessa invertterissämme ei toiminut mikään muu kuin puhallin, sähköä se ei enää antanut!

Ilta kului rattoisasti Pekan taistellessa generaattorin paikaltaan pois luiskahtelevan remmin kanssa ja Riitan seuratessa kyläläisten simpukoiden keräämistä ja kiikaroidessa lahden vastarannalla pesivien mustakaulajoutsenten ja Pekan höyryankoiksi ristimien lentokyvyttömien sorsien (Flightless Steamer-Duck eli Tachyeres pteneres) puuhia. 

Kun aamulla valmistautuessamme lähtöön totesimme, ettei autopilotin kompassi antanut signaalia, päätimme jäädä ankkuriin kunnes saisimme ainakin useimmat tekniset ongelmamme selvitettyä. Jäimme Estero Chopeen vielä kahdeksi päiväksi, joiden kuluessa Pekka onnistui elvyttämään vanhan amerikkalaisen invertterimme ja, tyhjennettyään autopilotin kompassin vedestä ja kuivattuaan sen, saamaan kompassinkin taas toimimaan. Kummatkin, kuten ilmeisesti myös Raymarin, olivat matkalla Gambierilta Chileen veneen päälle kaatuneen aallon uhreja. Tällä hetkellä meiltä puuttuu enää toimiva kaikuluotain, jonka toivottavasti pystymme hankkimaan seuraavassa pysähdyspaikassamme eli Chiloen saarella.

Puerto Montt, 25.10.2018

Vihdoinkin vedessä!

Kun Sarema oli nostettu pukeilta, Pekka veti viimeiset maalit runkoon, ja vene oli vihdoin laskukunnossa. 

Odottelimme marinan vahtikoiravanhuksen kanssa vielä parisen tuntia, jotta maali ehtisi kuivua ja ennen kaikkea vedenpinta nousta riittävän korkealle eli vähintään neljään metriin.

Ennen laskua paikalle ilmestyivät sopivasti kummankin marinassa olevan vierasveneen miehistöt eli belgialaisen Anastasian ja hollantilaisen Jorin. Miehet hoitivat veneen laituriin, jossa naiset olivat valmiina ottamaan köydet vastaan. 

Seuraavana päivänä Riitta nostettiin ensin mesaaniin irrottamaan Tyynenmeren tuulten riepottama Suomen lippu ja laittamaan uusi lippunaru katkenneen tilalle...

ja seuraavaksi isomastoon ruuvaamaan irti tuulianturi, jota syystä tai toisesta joudutaan korjaamaan lähes joka toinen vuosi. Tämä on sinänsä hyvää siedätyshoitoa Riitalle, joka kärsii korkean paikan kammosta!

Viime päivinä marinassa on tapahtunut muutakin jännittävää: viereisessä laiturissa veneessä asuva nainen oli herännyt yöllä siihen, kun ympäristössä viime kuukausina pyörinyt katukoira oli raapinut sitkeästi veneen kylkeä. Lopulta naisen ei auttanut muu kuin ottaa koira sisälle, jotta olisi päässyt takaisin nukkumaan. Aamulla kajuutan lattialta löytyi emokoiran lisäksi kolme pentua, hetken kuluttua viisi ja lopulta seitsemän. Veneen nimi on Bella Donna, ja emo tottelee nykyisin nimeä Bella.

Bella vaikuttaa nyt varsin tyytyväiseltä elämäänsä. Kuten myös Sareman miehistö, liikkeellelähdön lähestyessä!

Chile, Puerto Montt 9.10.2018

Veneen kunnostusta ja ystävällisiä byrokraatteja

Pekka lensi Chileen jo heinäkuun alkupuolelle eli sydäntalvella. Sadekausi oli pahimmillaan ja milloin ei satanut, oli yöpakkasia. Ulkotyöt etenivät siis kovin hitaasti, mutta onneksi sisälläkin riitti askarreltavaa. Matkalla Chileen veneen sisälle syöksyneen aallon tuhoamat laitteet piti poistaa ja jäljelle jääneille tehdä uudet kytkennät. Konehuoneessa ja sähkötaulussa oli myös lukematon määrä niin sanotusti tilapäisiä kytkentöjä, joita ei onneksi ole enää. Samalla ratkesi myös salaperäinen sähkövuoto. Generaattorin laturin kiinnitykset olivat myös pettäneet jossain vaiheessa, ja uudet on nyt puoliksi tehty.

Kelin salliessa ankkurikettinkiboxiin hitsattiin paikkoja. Levyä kului melkein neliömetri ja hitsauspuikkoja kolme kiloa. Hitsaus oli varsin hankalaa telakan vaihtelevan jännitteen vuoksi, mutta valmistui lopulta. Rungon hionta, viisi kerrosta epoxia, kittaus ja pintamaalaus oli myös tehtävä niinä harvoina päivinä, jolloin ei satanut. Joten työt ovat edenneet hitaasti, mutta varmasti.

Peräsimeen tehtiin tasapainotusosa, jotta autopilotti pääsisi vähemmällä rasituksella, käsin ohjatessa myös ruorimies.

Vedenalaisen osan pienetkin ruostepaikat hiottiin ja maalattiin epoxilla viisi kertaa. Uusia sinkkejä (á 3 kg) asennettiin kaksi, ja pohja maalattiin tällä kertaa punaisella myrkkymaalilla kahteen otteeseen, 0,5 metriä vesilinjasta kolmeen kertaan. 

Kansi on nyt tyhjennetty ja pesty ensin kloorilla ja viimeksi vedellä. Reipas sade hoitaa lopullisen huuhtelun. Kansi hiotaan ja maalataan maissa, koska vedessä naapureita olisi aivan liian lähellä. Kun kansi on valmis ja uudet starttiakut hankittu ja asennettu paikalleen, pääsemme vihdoin veteen!

Kun Riitta saapui syyskuun puolenvälin jälkeen, Pekalla oli 90 päivän oleskeluluvasta jäljellä enää kolmisen viikkoa. Saadakseen uuden oleskeluluvan Pekan olisi poistuttava maasta. Vuokrasimme näin ollen auton ja ajoimme järvialueen halki Argentiinan rajalle. Koska autovuokraamot laskuttavat erillisen ei-niin-pienen rajanylityslisän, jota emme olleet halukkaita maksamaan, olimme päättäneet jättää auton Chilen puolelle rajaa ja kävellä Argentiinaan hoitamaan oleskeluasiat kuntoon. Mutta kuinkas siinä kävikään…

Saavuttuamme Chilen raja-alueelle (ja kierrettyämme keskellä tietä istuvan ketun!) pysäköimme automme rajapuomin viereen ja kävimme kysymässä neuvoa kopissa istuvalta rajavartijalta. Tämä neuvoi meitä menemään sillan yli joen toiselle puolelle, josta löytyivät sekä tulli että maahantuloviranomaiset. Kerrottuamme siellä asiamme, saimme kuulla että Argentiinan rajalle oli matkaa noin 20 kilometriä ja että linja-autoa, joka veisi meidät Argentiinan puolelle, saisimme odottaa seuraavaan päivään! 

Mutta me voimme tehdä näin, sanoi ystävällinen virkailijamme. Minä leimaan teidät nyt ulos Chilestä, minkä jälkeen menette vaikka kahville noin puoleksi tunniksi. Sitten kävelette tullirakennuksen toiselle puolelle, ja kollegani toivottaa teidät tervetulleeksi takaisin Chileen. Mutta muistakaa, että tämä on salaisuus, hän vielä lisäsi ja hymyili iloisesti.

Ja näin me teimme. Menimme noin 30 minuutiksi viereiseen kahvilaan, jossa kulutimme aikaa seurustelemalla rajalaitoksen kissan kanssa. Sitten palasimme tullirakennukseen lievästi levottomin mielin, mutta kaikki kävi aivan kuten virkailija oli sanonut: koska olimme niin sanotusti käyneet Argentiinassa ja palanneet sieltä Chileen, saimme passiemme väliin paperit, jotka antoivat meille oikeuden olla Chilessä seuraavat 90 päivää. Kuinkahan paljon helpompaa ihmisten elämä olisikaan, jos kaikki maailman byrokraatit olisivat yhtä joustavia kuin täällä!!

Turku, 6.3.2018

Ärjyvillä nelikymppisillä

40S 113W kello 10.45 murtuva aalto kaatui Sareman päälle, repi tieltään peräkaiteen tuulisuojapressun, täytti istumalaatikon ja vyöryi portaita alas salonkiin ja sieltä edelleen pentteriin ja sivukajuuttaan. Salongissa aalto hukutti alleen radion, ilmanpuhdistimen, akkulaturin, munakellon, kaksi invertteriä, Pekan PC:n, Riitan MacBook Airin ja navigointiin ja viestintään käyttämämme tietokoneen. Ripeiden pelastustoimien tuloksena saimme elvytettyä munakellon, mutta sekin lakkasi toimimasta muutaman päivän kuluttua.

Ainoa positiivinen asia, joka tuli mieleemme luututessamme lattioita ja nostellessamme litimärkiä vaatteita, patjoja ja tyynyjä kuivumaan oli, että tällä kertaa emme ainakaan saaneet köyttä potkuriin!

Joku on joskus sanonut, että purjehtimista voi verrata siihen, kun seisoo jääkylmässä suihkussa ja repii samalla 1000 euron seteleitä silpuksi. Tämä kuvaa paremmin kuin hyvin tämänhetkisiä tuntemuksiamme!

’Meillä ei ole koskaan ollut näin huono-onnista purjehduskautta!’, ’Ehdoton pohjanoteeraus!’ valitimme tulvan jälkeen, mutta kun aloimme muistella menneitä, totesimme, ettei tämä pitänyt lainkaan paikkaansa. Esim. vuonna 2012 purjehtiessamme Karibialta Portugaliin ajelehdimme Azorien korkeassa tuulia odotellen, koska jouduimme säästämään lähes olemattomiin käyneitä polttoainevarantojamme.  Azoreilta lähdön jälkeen vaihteisto, jonka kytkinlevypakkaa ei ollutkaan laitettu kuntoon Argentiinassa, kuten oletimme (laskun perusteella), lakkasi toimimasta eteenpäin-vaihteilla. Eli nyt kun meillä oli polttoainetta tankit pullollaan, emme voineet käyttää konetta - paitsi pakilla. Vietimme hermoja raastavia hetkiä ylittäessämme vilkkaasti liikennöidyn laivaväylän ja kun lopulta pääsimme Lagosin edustalle, meidät jouduttiin hinaamaan marinaan (karibia-alaska.blogspot.com). Ja vuonna 2010 tullessamme Luoteisväylältä jouduimme Baffininlahdelta eteenpäin ohjaamaan käsin, koska autopilottimme ei toiminut, polttoaine oli loppumaisillaan, ja meillä oli kova kiire päästä turvaan, koska hurrikaani Igor lähestyi hurjaa vauhtia etelästä (luoteisvayla2010.blogspot.com). Vastaavia tapauksia tuli mieleemme useita, kun oikein ryhdyimme kaivelemaan muistilokeroita. Ja mikä ihmeellisintä, nyt muistelimme tapauksia jotenkin huvittuneina.  Eli aika kultaa pahimmatkin muistot, mikä on luojan lykky, sillä jos kaikki vastoinkäymiset olisivat aktiivimuistissa, ainakaan Riitta ei lähtisi merelle enää ikinä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin (?)

Saavuimme Puerto Monttiin Club Nautico Reloncavin laituriin 34 vuorokautta Gambierilta lähtömme jälkeen. Tätä kirjoitettaessa Sarema on nostettu maihin ja sen miehistö on palannut Eurooppaan keräämään energiaa ja valmistelemaan kotimatkan seuraavaa vaihetta, joka alkaa ensi syksynä. 

Alaska  - Chile 2017-2018:

• matkaa kertyi yhteensä 13.798,9 merimailia 
• vesillä olimme 8 kuukautta ja 3 viikkoa
• polttoainetta kului 4.554 l 
• ja se maksoi 4.157,70 $

Taravai, 19.1.2018

Lähtö paratiisisaarilta

Toisin kuin edellisessä blogipäivityksessä kerroimme, lähdimme Gambierilta vasta 19. päivä, mikä johtui lähinnä viranomaisten aiheuttamasta viivytyksestä. Kun Pekka perjantaiaamuna 12.1. meni tekemään lähtöilmoitusta, hän totesi santarmien toimiston olevan kiinni. Lauantaina toimisto oli edelleen suljettu, mutta sunnuntaina saimme asiat etenemään. Paperimme käsiteltiin Mangarevalla heti aamuisen sähkökatkoksen jälkeen ja lähetettiin sitten sähköpostitse Papeeteen, jossa kirjoitettaisiin varsinainen ulosselvitystodistus. Papeeten toimisto aukesi kuitenkin vasta seuraavana päivänä eli maanantaina. ’Teidän kannattaa tulla huomenna aikaisintaan kello 10, ettette joutuisi turhaan odottelemaan’, suosittelivat ystävälliset santarmit. 

Menimme toimistoon seuraavana aamuna kymmenen jälkeen, mutta Papeetesta ei ollut vielä kuulunut mitään. Odoteltuamme aikamme ajoimme takaisin veneelle. Palasimme vähän ennen lounasaikaa, mutta paperi ei ollut vieläkään tullut. Tässä vaiheessa santarmit kertoivat, että Papeeten ulosselvitystä hoitava virkailija oli irtisanottu jokin aika sitten ja että hän oli viimeisiä viikkoja töissä, joten kysymyksessä saattoi olla tahallinen viivyttely. Mentyämme iltapäivällä tapaamaan santarmeja kolmannen kerran saman päivän aikana, ja kuudennen kerran saman asian takia, saimme viimein kaivatun dokumentin ja olimme nyt vapaat poistumaan maasta. Mutta koska ulosselvitystä odotellessamme legin alkupätkälle ennustetut suotuisat tuulet olivat menneet jo menojaan, päätimme korvaukseksi viranomaisten vitkuttelusta antaa itsellemme luvan jäädä muutamaksi päiväksi Taravain kylän edustalle ankkuriin odottelemaan uusia tuulia.  

Kävimme nyt ensimmäistä kertaa kylän 1800-luvun alussa rakennetussa kirkossa, joka ei ole enää käytössä, mutta jonka ovet ovat aina auki satunnaiselle kävijälle. Saarella on aikoinaan ollut useita satoja asukkaita, mutta nykyisin ainoastaan kahdeksan, joista kolme, Valerie, Ervin ja poikansa Ariki, kutsuivat meidät viettämään iltaa kanssaan. Tällä kertaa Taravain pétanque-mestari Pekka kohtasi parempansa eli Ervinin, jolla tosin oli selvä kotikenttäetu puolellaan. Ariki, joka pelasi äitinsä parina, kyllästyi jossain vaiheessa iltaa kuulan heittelyyn ja ryhtyi sen sijaan peittelemään koiraansa Taravaita kostealla hiekalla. Taravai näytti nauttivan leikistä vähintään yhtä paljon kuin Ariki. 

Lähtöaamuna Valerie ja Ariki pujottivat kaulaamme oman puutarhan kukista tehdyt kauniit seppeleet. Valerie neuvoi heittämään kukat mereen ollessamme vielä riutan sisäpuolella. Näin varmistaisimme, että palaamme vielä joskus Gambierille. Jätimme jälkeemme tulipunaisten terälehtien vanan Sareman poistuessa riutan aukon kautta ulos avomerelle. 

Gambier, 12.1.

Kohti Patagoniaa

Veneen remontoinnilta jäi onneksi aikaa myös rantaelämälle, ja varsinkin Pekka on pitkästä aikaa ruskea kuin papu, Alaskassahan emme oikein päässeet ruskettumaan. Tropiikin pimeät  illat ovat kuluneet  kuuntelemalla musiikkia, pelaamalla mm. Rummikub-nimistä peliä, jota suosittelemme lämpimästi kaikille, ja tietysti lueskelemalla. Tropiikkiin tulomme jälkeen ehdottomia suosikkejamme ovat olleet: Matti J. T. Aro: Sinisen lumen maa, Christer Boucht: Hiihtäen halki Grönlannin, Vilhjármur Stefánsson: Unsolved Mysteries of the Arctic, John Dyson: The Hot Arctic ja Roland Huntford: Race for the South Pole. Mitähän tästä voisi päätellä? 

Riitta näkee edelleen sielunsa silmin rinteillä karhuja, ja Pekka menisi mielellään ravustamaan. Niin hieno kuin tropiikki omalla tavallaan onkin, Saremalla ja sen miehistöllä ei ole vaikeuksia jättää paratiisisaaria taakseen ja jatkaa purjehdusta huomattavasti viileämmille vesille. Huomenna alkaa tämän kauden viimeinen legimme ärjyvien nelikymppisten kautta kohti Patagoniaa ja Puerto Monttia, jossa meidän pitäisi olla vajaan kuukauden kuluttua.