Puerto Natales, 19.12.

Ankkurointia Patagonian tapaan

Chilen saaristossa on enemmän sääntö kuin poikkeus mennä ankkuriin yöksi. Purjehtijoiden raamatusta Patagonia & Tierra del Fuego Nautical Guide / Mariolina Rolfo - Giorgio Ardrizzi löytyy lukematon määrä ankkuripaikkasuosituksia, niiden koordinaatit, minkä suuntaisilta tuulilta ne antavat suojan, pohjan syvyys, onko pohja mutaa, hiekkaa… ja kiitettävän selkeät sisäänajo-ohjeet. 

Kovien, etupäässä lännestä puhaltavien tuulien takia pelkkä ankkurin pudottaminen ei yleensä riitä, vaan useimmissa tapauksissa vene on lisäksi kiinnitettävä perästä rannan puihin kahdella köydellä. Ostimme Puerto Monttissa etelästä tulleelta S/Y Jorilta kaksi köysirullaa, joissa kummassakin on yli 100 metriä köyttä. Nämä ovat toistaiseksi taanneet meille rauhalliset yöunet. 

   

Ankkurointi patagonialaiseen tapaan tapahtuu seuraavasti: kun ankkuri on ensin pudotettu, Pekka peruuttaa Sareman mahdollisimman lähelle rantaa. Mitä lähemmäksi pääsemme, sitä parempi. Riitta hyppää nyt jollaan ja lähtee kiinnittämään ensimmäistä köyttä rannan puuhun. Köysi olisi saatava kiinni mahdollisimman nopeasti etenkin kovassa ja puuskaisessa tuulessa, mutta tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Merilevän liukastamat kivet, läpitunkematon ryteikkö, lahot puut, piikkipensaat jne. tekevät sopivan kiinnityspuun löytämisen välillä hermoja raastavan hankalaksi. Kun ensimmäinen köysi on saatu kiinni, toisen köyden kiinnittämisellä ei onneksi enää ole samanlaista kiirettä. 

Jos tuulet näyttävät suosiollisilta ja päätämme jatkaa matkaa, soutaa toinen meistä seuraavana aamuna rantaan irrottamaan köydet, ja toinen vetää ne veneeseen. Viimeisen köyden mukana tulevat takaisin myös jolla ja soutaja.

Sitten ei muuta kuin ankkuri ylös ja menoksi!

Verkkokalastusta

Pekka on päättänyt ryhtyä kalastamaan. Suunnitelman mukaan viemme verkon ankkurilahteen virtaavan joen edustalle alavedellä ja haemme kaloja täynnä olevan verkon pois seuraavalla alavedellä. Tähän riittäisi noin 10 metrin pituinen verkko, mutta jouduimme ostamaan verkkoa 100 metrin pätkän, koska lyhyempääkään ei myyty.  Nyt on verkko sekä ala- että yläpauloitettu ja valmis laskettavaksi veteen. Enää puuttuu se sopiva ankkurilahti sinne virtaavine jokineen!

Märkäharjoittelimme verkon käyttöä poukamassa ilman jokea, koska into laskea verkko mereen kävi ylipääsemättömän suureksi. Kalaa ei tullut, mutta tulipahan kokemuksia!

Puerto Eden, 8.12.

Laituri Armadan tyyliin

Koska oleskelulupamme menisivät umpeen runsaan kolmen viikon kuluttua, olimme päättäneet yrittää saada niihin pidennystä matkan varrelta. Joten, kun saavuimme Puerto Edeniin, suuntasimme suoraan Armadan laituriin selvittämään asiaa. Jäi epäselväksi, oliko T-laiturin päässä koskaan ollutkaan autonrenkaita vai oliko Armada väliaikaisesti poistanut ne laiturin reunassa olevista nostokorvista, koska autonrenkaat olivat kauniisti paikoillaan laiturin sivulla, jossa makasi Armadan oma alus. 

Huomasimme nostokorvat vasta, kun oli liian myöhäistä. Tulimme laituriin normaaliin tapaan lepuuttajat veneen kyljellä riippuen, mutta kun lepuuttaja osui nostokorvaan se nousi ylös laiturille, ja näin oli Sareman kylki suojaton nostokorvan hyökkäystä vastaan. Korva raapi maalit kyljestä ja painoi sen pari senttiä sisään runsaan metrin matkalta! 

Kuinkahan monelle purjehtijalle tulee mieleen tarkkailla laiturin reunassa mahdollisesti olevia nostokorvia, ja kenelle tulee mieleen jättää nostokorvat suojaamatta?!! Oikea vastaus ensimmäiseen kysymykseen on Ei yhdellekään, ja oikea vastaus toiseen kysymykseen on Chilen Armadalle! Arvatkaapa harmittaako!!! Emmekä edes saaneet oleskelulupiamme pidennettyä, vaan meidän on mentävä Puerto Natalesiin hoitamaan asia kuntoon. Minkähänlainen laituri meitä siellä odottaa?

Simpukkaviljelmiä ja lohialtaita

Olimme tietoisia Chilen simpukkaviljelmistä, mutta meille oli yllätys kuinka mittavasta teollisuudenhaarasta oikeastaan on kysymys. Viljelmiä näytti olevan joka puolella, sekä väylillä että niiden ulkopuolella. Toisiinsa kiinni sidottuja poijuja oli paikkapaikoin niin tiuhassa, että oli hankalaa löytää reittiä niiden välistä. Eivätkä ne todellakaan kaunistaneet maisemaa! 

Jätettyämme ruuhkaisimmat simpukkapoijuväylät taaksemme saavuimme lohenkasvatusalueelle. Jokaisen laitoksen yhteydessä oli ponttoonien päällä kelluva kerrostalo eli valvontakeskus, josta johti ruokintaletkut verkolla suojattuihin altaisiin. Useimpien valvontakeskusten edustalla oli vähintään yksi entinen kalastusalus eli nykyinen huoltoalus, joka toimittaa kaloille rehut ja miehistölle elintarvikkeet, hoitaa jätehuollon jne. Koko kalankasvatusprosessi on pitkälti automatisoitu ja erittäin tarkasti valvottu. Kuulimme Manilta, että valvonta saattaa mennä niinkin pitkälle, että henkilökunta ampuu heidän mielestään liian röyhkeäksi käyneet merileijonat!

Jo satoja simpukkapoijuja ohittaessamme mietimme, miten ne mahtavat vaikuttaa ympäröivään luontoon. Simpukoille ei kuitenkaan syötetä rehua eikä niitä hoideta antibiooteilla kuten lohia. Joten pitäisikö meidän lopettaa pussilohen syöminen suojellaksemme luontoa? Tähän ei valitettavasti ole yksiselitteisesti oikeaa vastausta, sillä jos kalankasvatus lopetettaisiin (tämä on pelkkää teoriaa tietysti), todennäköisesti useampi tuhat ihmistä jäisi työttömäksi. Ja ainakin osalle heistä ainoa vaihtoehto olisi kalastus, mikä taas verottaisi luonnon kalakantoja entisestään. 

Eli suo siellä, vetelä täällä!

Caleta Ideal, 3.12.

Chiloesta etelään

Jatkoimme Chiloen saarelta kohti Golfo de Penasia eli Kärsimystenlahtea. Sen ylittäminen on ollut säännön mukaan kärsimystä, emmekä valitettavasti olleet poikkeuksia. Viivyimme Puerto Millabússa kolme yötä odottelemassa sopivaa sääikkunaa, mutta kun lopulta lähdimme liikkeelle luottaen GRIB filen tietoihin, taivas alkoi pian mennä pilveen, tuuli nousta ja muutaman tunnin kuluttua kuului VHF:ltä Armadan alueelle antama kovan tuulen varoitus (n. 40 solmua). Päätimme kuitenkin jatkaa lahden ylitystä, koska olimme jo ehtineet ohittaa sopivat suojasatamat. Moottoroidessamme runsaan vuorokauden ryskytyksen jälkeen lahden eteläpuolella olevaan Caleta Idealin ankkuripaikkaan, tuuli loppui kuin iskusta, taivas kirkastui, ja pudotimme ankkurin kirkkaassa auringonpaisteessa. 

Isla Chiloe, 17.11.

Mania tapaamassa

Kiinnityimme Chiloen saaren edustalla olevaan poijuun ja lähdimme jollalla maihin tapaamaan Mania. Pekka oli Puertto Monttissa ottanut naftaliinista runsaat kolmekymmentä vuotta vanhan vaneripohjaisen jollamme ja paikannut sitä Reloncavin laiturilla parhaansa mukaan. Tulos oli vaikuttanut kohtalaisen hyvältä, kunnes laskimme jollan veteen ja lähdimme soutamaan kohti rannalla seisovaa s/y Biribiä eli Manin kotia. Ennen kuin saimme kiinnitysköyden kunnolla irti uimatasosta jollan pohjan ja perävanerin välistä alkoi tihkua vettä. Äyskäriä ei kumpikaan ollut muistanut ottaa mukaan, mutta onhan meillä kourat, sanoi Pekka ja jatkoi soutamista. Veden pinta jollan sisällä nousi pikkuhiljaa, ja paikkaamisesta huolimatta ponttoonit löystyivät silmissä ilman pihistessä niistä ulos. 

Pekka souti nyt hikihatussa, kunnes kymmenkunta metriä ennen rantaa oikean puoleinen hankain irtosi osittain liimauksesta ja hetken kuluttua toisen airon hankain napsahti poikki. Nyt meillä oli käytössämme yksi airo lähes irtonaisessa hankaimessa ja yksi täysin irtonainen airo, joilla yhteisvoimin räpiköimme eteenpäin. Rannan tuntumassa Riitta, jonka jalat olivat jo puolisääreen saakka märät, hyppäsi veteen ja hinasi jollan maihin. Aikansa hyvin palvellut jollamme, josta oli käyttökelpoista ilmeisesti enää vain airot, sai jäädä Chiloen saarelle. Mukavan ja antoisan päivän (saimme hankittua uuden kaikuluotaimen!) jälkeen palasimme viettämään iltaa Saremalle Manin vuotamattomalla jollalla. 

Mani Lassinpoika Suanto, jota Pertti Duncker kutsui ainutlaatuiseksi mieheksi kirjassaan Antarctica, oli Dunckerin kanssa ensimmäinen ja on tällä hetkellä tietämämme mukaan ainoa elossa oleva suomalainen, joka on käynyt Etelämantereella suomalaisella purjeveneellä (Merivuokko).