Port Stanley, Falklandsaaret, 20.2.2019

MATKA MAAILMAN ÄÄRIIN

Lähtömme Puerto Williamsista viivästyi parilla vuorokaudella. Ensin Armada sulki sataman kovan tuulen takia, ja seuraavan päivän vietimme kalasatamassa odottelemassa polttoainetta. Olimme edellisenä päivänä hakeneet Armadalta luvan kalasatamaan menoa varten ja sopineet kylän ainoan polttoaineaseman kanssa, että he toimittaisivat veneelle 800 litraa dieseliä seuraavana aamuna kello 10. 

Jouduimme poistumaan Micalvin marinasta jo kello kuusi, koska ranskalaisvene, jonka kyljessä olimme, lähti Ushuaiaan. Olimme näin ollen viereisessä kalasatamassa hyvissä ajoin ennen seitsemää. Polttoainetoimitus tapahtui lopulta kahdessa erässä, ensimmäinen klo 13 ja toinen klo 17. Näin myöhään meidän ei enää kannattanut lähteä noin 50 mailin päässä olevaan Caleta Martialiin, jonne olimme menossa odottelemaan sopivia tuulia pahamaineisen Drakensalmen ylittämiselle, joten jäimme kalasatamaan yöksi. 

Lähtöaamuna 18.1. reippaana herännyt tuuli hiipui päivän kuluessa, ja jouduimme lopulta turvautumaan pelkkään moottorointiin maailman ehkä tuulisimmalla alueelle. Ankkuroimme klo 22.40 Caleta Martialin pohjoisempaan lahteen lähes tyynessä. Yöunemme jäivät kuitenkin varsin lyhyiksi, sillä heräsimme neljän paikkeilla aamuyöstä veneen rajuun heittelehtimiseen ja hetken kuluttua totesimme, ettei ankkurimme pitänyt. Pienen lahden pinta oli vaahtopäillä, ja puuskat riuhtoivat ja kallistelivat Saremaa kyljeltä toiselle. Pekka, joka oli ruorissa, käänsi venettä parhaansa mukaan niin, että keulassa oleva Riitta saisi ankkurin ylös. Puuskien nostattama merivesi iski kasvoihin kuin rakeet, ja kannella oli mahdotonta pysyä pystyssä. Tuuli näytti nyt ottavan takaisin kaiken sen, minkä se oli päivällä menettänyt. Tuulen nopeus oli 50 ja 60 solmun välillä, puuskissa yli 70 solmua.

Siirryimme viereiseen lahteen, joka antoi hieman paremman suojan tuulelta. Pudotimme ankkurin noin viiteen metriin ja laskimme perään runsaat 60 metriä kettinkiä, ja johan ankkuri piti! Myöhemmin aamulla otimme uudet GRIB filet, ja totesimme jäävämme lahteen vielä ainakin vuorokaudeksi.

Lähdimme Caleta Martialista 21.1. yhtä tyynessä kuin olimme sinne saapuneetkin ja moottoroimme parin mailin päässä olevalle Kap Hornille. Sen edustalla makasi kaksi risteilyalusta, joista lähti jolla toisensa jälkeen viemään turisteja majakalle. Olisimme hädin tuskin mahtuneet joukkoon, joten käänsimme parin kuvan oton jälkeen Sareman keulan kohti etelää. 

Olimme varautuneet Drakensalmen tunnetusti koviin tuuliin paitsi henkisesti myös siirtämällä kaiken ylimääräisen pois kannelta. Normaalisti keulakannella olleet polttoainekanisterit saatiin mahtumaan tavaroiden uudelleenjärjestelyn jälkeen osa takakajuuttojen lattialle, loput keulapiikkiin. Taaveteissa roikkuvan jollan kiinnitysköydet vaihdettiin uusiin, ja se täytettiin lepuuttajilla, jotta mahdollisesti päälle kaatuvalle aallolle jäisi mahdollisimman vähän tilaa.  

Vain muutaman tunnin purjehtimisen jälkeen tuuli alkoi heiketä ja kuoli pian lähes kokonaan. Päästäksemme ylipäänsä minnekään meidän oli otettava konevoimat avuksi. Ensimmäisen vuorokauden vaapuimme hitaasti kohti etelää vanhassa mainingissa uusia tuulia odotellen. Aamulla otimme jälleen GRIB filet, joiden mukaan länsipuolella ollut matala oli siirtynyt etelään. Saisimme odotella tuulia ilmeisesti pitempäänkin, sillä toisin kuin pohjoisessa eteläisellä pallonpuoliskolla matalapaine tarkoittaa heikkoja tuulia tai ei tuulta lainkaan. Opimme kirjallisuudesta, että tyynellä Drakensalmella on oma nimensäkin - Drakenjärvi (Drake Lake). Olimme halunneet välttää turhan kovia tuulia, mutta tämä tuntui menevän jo liioittelun puolelle!

Etelämantereella!

Neljä vuorokautta Kap Hornilta lähdön jälkeen ohitimme Eteläiset Shetlandsaaret, joihin kuuluva Deception Island on perinteisesti ensimmäinen ankkuripaikka Etelämantereelle purjehdittaessa. Me jatkoimme kuitenkin vielä eteenpäin. Heti Deceptionin jälkeen väylällä alkoi olla yhä enemmän jäätä. Etelän kesän valoisassa yössä jäiden havaitseminen oli onneksi suhteellisen helppoa, mutta nukkumaan ei kumpikaan meistä päässyt. 

Aamulla 26.1. kello 04.50 ajoimme sisään Enterprisen ankkurilahteen. Kiinnityimme osittain uponneen laivan ruostuneeseen kylkeen hylyssä pesivien tiirojen (Sterna vittata) lennellessä ympärillämme. Luvassa oli kovempaa tuulta, joten jäisimmme laivan kylkeen seuraavaksikin päiväksi. Ja sitten kohti etelää niin pitkälle kuin aikataulu ja jäät sallisivat!

Samana iltana kylkeemme tuli venäläinen purjevene. Kun näimme veneen kyljessä sanan RUSARC Riitta huhuili keulassa seisoville tunsivatko he Daniel Gavrilovin. Tällöin ruorimies nosti kätensä iloiseen tervehdykseen. Mikä uskomaton tapaaminen! Olimme nähneet Danielin viimeksi Frans Joosefin maalla vuonna 2013, jolloin olimme ottaneet osaa RUSARCin purjehdukseen Pietari - Arkangeli - Frans Joosefin maa. Sieltä Daniel oli jatkanut Murmanskiin ja me Koillisväylälle. Mikähän mahtaa olla tällaisen kohtaamisen todennäköisyys?

Pingviinien parissa

Jatkoimme Enterprisen lahdelta etelään Cuverville Islandille. Sisäänajoväylä vaikutti ensin olevan täysin jäiden tukkima, mutta päästyämme lähemmäs löysimme lopulta varsin helposti reitin korkeiden lohkareiden välistä ankkuripaikalle. Olimme kuulleet Daniililta, että tämä on epätavallisen jäinen ja luminen vuosi, joten olimme varautuneet jäiden aiheuttamiin hankaluuksiin.

Cuvervillessa kävimme tutustumassa viereisellä niemekkeellä asuviin valkokulmapingviineihin. Pingviinit eivät näyttäneet häiriintyvän läsnäolostamme lainkaan. Kalassa olleet linnut ponkaisivat maihin, pysähtyivät hetkeksi ihmettelemään meitä ja taapersivat sitten kaikessa rauhassa ohitsemme ylempänä rinteessä olevaan yhdyskuntaan. Me pysyttelimme rannalla ja jätimme yhdyskunnan vielä höyhenpeitteisine poikasineen rauhaan. 

Retkemme aikana opimme kaksikin uutta asiaa pingviineistä. Ensiksikin, että pingviinien uloste haisee todella pahalta ja toiseksi, että kuten muurahaisilla ja karhuilla, myös pingviineillä on polkunsa. Pingviinien polut johtavat rannasta usein uskomattoman korkealle vuorenrinteeseen ja haarautuvat niin, että kaukaa katsottuna ne näyttävät muodostavan ihan oikean tieverkon. 

Kun ajattelee pingviinien fyysisiä ominaisuuksia, lyhyitä räpyläjalkoja, tanakkaa vartaloa ja pieniä siiventynkiä, on vaikea tajuta miksi linnut, jotka liikkuvat niin vaivalloisesti taapertaen, ovat perustaneet yhdyskuntansa niin vaikeasti saavutettaviin paikkoihin. Asia olisi helpommin ymmärrettävissä, jos ne hakisivat suojaa pedoilta, mutta kun pedoilla on siivet kuten kihulla tai ne elävät meressä kuten miekkavalas ja leopardihylje, tämä ei ilmeisestikään ole syy paikan valintaan. Ainakaan meille ei pingviinien valintakriteeri ole vielä selvinnyt.

Kertomuksia leopardihylkeestä

Palatessamme veneelle näimme ankkurilahden poikki ajelehtivalla pienellä jäälautalla hylkeen. Lähempää katsottuna totesimme sen olevan leopardihylje. Olimme kuulleet useita kertomuksia leopardihylkeistä ja ennen kaikkea niiden jollille aiheuttamista tuhoista. Leopardihylkeet ovat hyökänneet myös ihmisten kimppuun, mutta hylkeen tiedetään varmasti tappaneen vain yhden ihmisen, englantilaisen snorklaajan vuonna 2003.
Meitä oli ensimmäisen kerran varoitettu leopardihylkeistä Ushuaiassa, jossa jollamme oli paikattavana. Seuraavaksi niistä varoitti Puerto Williamsissa argentiinalainen kippari, joka kertoi päässeensä hädin tuskin leopardihyljettä pakoon, vaikka jollan perässä oli 15 hv:n perämoottori. Hänen mukaansa, jos leopardihylje makaa jäällä, se kannattaa kiertää kaukaa, mutta jos se on meressä, veteen ei kannata mennä lainkaan.

Myös Daniel kertoi kokemuksestaan leopardihylkeen kanssa, jota hän kutsui etelän jääkarhuksi. Hylje oli hyökännyt hänen jollansa kimppuun ja tehnyt siihen yli 50 reikää. Kun jollaa oltiin nostamassa veneeseen, leopardihylje oli ponnahtanut merestä ylös kuin ohjus ja purrut jollaan vielä viimeiset reiät. Päätimme pysytellä veneellä loppupäivän.

Liikaa jäitä!

Cuvervillesta tarkoituksemme oli purjehtia Port Lockroyn kautta noin 70 mailin päässä olevaan Hovgaardiin. Pääsimme Lockroysta eteenpäin ilman vaikeuksia, mutta Lemaire Channel näytti olevan aivan tukossa. Lähdimme kuitenkin tutkimaan tilannetta lähempää. Vastaan tullut ranskalainen risteilijä huhuili meitä VHF:llä ja kertoi salmessa olevan niin paljon jäitä, että he olivat joutuneet kääntymään ympäri. Kiitimme tiedosta ja kerroimme, että yrittäisimme siitä huolimatta päästä läpi. Minkä lopulta teimmekin, mutta Hovgaardiin emme koskaan päässeet, sillä Pleneaun Islandin pohjoisosa, jota kautta yritimme edetä ankkuripaikalle, oli vielä osittain jäässä. Lähdimme etsimään reittiä pohjoisempana olevien kivien välistä, mutta vettä oli liian vähän, ja kölin kolahdettua pohjaan jouduimme kääntymään ympäri. Emme enää ihmetelleet, miksi niin monilla Etelämantereen purjehtijoilla on nostoköli!

Vaikka ilta oli jo hämärtynyt, päätimme jatkaa etelään Petermann Islandille. Sinne päästyämme totesimme suureksi harmiksemme, että Petermannin ankkurilahti oli jo varattu; sinne oli rantautunut kolme isoa jäävuorta. Koska etelässä näytti olevan turhan paljon jäitä, teimme päivän toisen U-käännöksen ja suuntasimme takaisin pohjoiseen. Väylällä oli jäiden lisäksi myös lukuisia ryhävalaita ruokailemassa. Kolme niistä ilmestyi kuin tyhjästä aivan Sareman kylkeen ja sukelsi sitten peräkanaa veneen kölin alta. On yllättävää kuinka sulavasti tuollaiset 15-metriset 35 tonnia painavat valaat voivat liikkua. 

Pudotimme puolen yön jälkeen ankkurin noin kahdeksaan metriin rantautuneiden (toivottavasti!) jäävuorten keskelle lähelle Hovgaardin ankkuripaikkaa, mutta valitettavasti saaren väärälle puolelle. Olimme tässä vaiheessa jo sen verran väsyksissä jatkuvasta jäiden väistelemisestä, ettemme jaksaneet edes kokeilla ankkurin pitävyyttä vaan menimme suoraan nukkumaan. Onneksi tuulesta ei ollut tietoakaan!

Koska ankkuripaikkamme suojaisuus oli lievästi sanottuna kyseenalainen, herätys oli jo kello 4.30, ja suuntana jälleen jäinen Lemaire Channel. Puikkelehtiessamme jäiden joukossa silmiimme osui kivi, jota ei olisi pitänyt olla väylällä. Tullessamme lähemmäs kivi päästi kumean murahduksen ja nosti ilmaan höyrypilven. Kivi ei ollutkaan kivi vaan nukkuva valas.

Muutaman tunnin yöuni oli tehnyt ihmeitä, ja moottorointi salmen läpi sujui ilman suurempia vaikeuksia. Pikku hiljaa ympärillämme olevien jäiden määrä väheni, mutta vastaavasti niiden koko kasvoi huimasti. Yritimme arvuutella lähistöllä olevien suurimpien jäävuorien mittoja: korkeus 20-30 metriä, pituus 100 metriä?

Moottoroimme täysin tyynessä sisään Paradise Bayn eteläisestä aukosta. Ilma oli ikävän harmaa ja sataa tihuutti, mikä haittasi valokuvaamista, mutta muistikuvia sukeltelevista valaista kertyi runsaasti. Saavuimme iltahämärissä jäävuorigallerian kautta Cuvervilleen, jossa ankkuroimme hieman sivuun edellisestä paikastamme, jonka oli vallannut suurehko jäälohkare. 

Seuraavan päivän vietimme pingviinien parissa ja tutkimalla sääkarttoja. Drakensalmen ylitys lähestyy, ja yritämme jälleen osua mahdollisimman suotuisiin tuuliin. Tällä kertaa tuulet saisivat kyllä olla hieman kovempia kuin tänne tullessa, mutta mielellään vain hieman.

Poistuttuamme Cuvervillen lahdesta näimme kaukana edessä miekkavalaan pystysuoran evän. Pekka hiljensi välittömästi vauhtia, ja jäimme odottamaan. Hetken kuluttua Sareman ympärillä ui parisen kymmentä miekkavalasta. Yllätykseksemme valaat eivät olleet väriltään mustavalkoisia kuten pohjoisessa, vaan pikemminkin keltaisen ja ruskean sävyisiä. Luimme myöhemmin, että täkäläisten miekkavalaiden väri johtuu merivedessä olevasta fytoplankton-levästä.

Loppumatka Enterpriseen sujui lumisia maisemia ihastellessa ja pitkästä aikaa auringon lämmöstä nauttien. Kaivoimme ensimmäistä kertaa aurinkolasit esiin ja olimme kuin etelän aurinkolomalaiset ikään, olihan sekä ilman että meriveden lämpötila reilusti plussan puolella (ilma +2 C ja vesi +0.6 C).

Pieni planeettamme

Odotellessamme Enterprisen satamalahdessa Tyynellämerellä olevan matalan siirtymistä itään, kylkeemme tuli uusi-kaledonialainen vene. Saatuaan köydet kiinni veneen kippari kertoi tavanneensa meidät aikaisemminkin. Kävi ilmi, että olimme lokakuusssa 2013 Koillisväylältä tullessamme kiinnittyneet heidän veneensä kylkeen Sand Pointissa, Alaskassa. Me muistimme hyvinkin tulomme Sand Pointiin, mutta emme heitä. Tämä johtui siitä, että sää oli ollut suorastaan helvetillinen Aleuteilta tullessamme, ja saavuimme Sand Pointiin keskellä yötä rankkasateessa moottoroituamme viimeiset tunnit satamaan johtavassa kapeassa rännissä 45 solmun vastatuuleen ja vastavirtaan. Kun olimme saaneet veneen kiinnitettyä, kaaduimme välittömästi sänkyyn. He olivat tulleet Sand Pointiin Luoteisväylältä ja jatkoivat matkaa aikaisin seuraavana aamuna, joten emme ehtineet varsinaisesti tavata. Meidän oli siis tultava maailman ääriin nähdäksemme Jean Pierren ja Janinen uudelleen. Ihmeellisiä kohtaamisia!

Upea matka!

Lähtöpäivän aamu 6.2. ei oikeastaan valjennut lainkaan. Sekä taivas että meri olivat lyijyn harmaat, ja tuulen pyörittämä räntäsade tunki hupusta ja hihansuista sisään. Saatuamme köydet irti hylystä olimme jo likomärkiä ja umpijäässä. Sahasimme yöhön asti Gerlache Straitia edestakaisin 30 solmun vastatuulessa jäävuorien välissä puikkelehtien. Jätimme tälläkin kertaa Deception Islandin väliin ja käännyimme Gerlache Straitista Croker Passageen, jolloin saimme hieman paremman tuulikulman. Olimme lähteneet tietoisesti alkumatkan hankalaan keliin, jotta pääsisimme ylittämään Drakensalmen paremmissa tuulissa.

Kaksi vuorokautta Enterprisesta lähtömme jälkeen Etelämanner ja sen viimeisetkin jäävuoret painuivat horisontin taakse, ja ympärillämme oli enää vain merta ja taivasta. Matkamme jään ja lumen valtakuntaan oli nyt tehty. Tuntui uskomattomalta, että kymmenen vuoden odotuksen jälkeen olimme lopultakin päässeet toteuttamaan unelmamme!

Puerto Williams, 15.1.2019

Hyvästi Patagonia!

Palasimme Argentiinan Ushuaiasta Chilen Puerto Williamsiin 12.1. Aamulla lähtiessämme oli täysin tyyntä kuten tavallista, ja irrottautuminen Ushuaian Club Nautico AFASyNin laiturista ei vaatinut muuta kuin kyljessämme olleen amerikkalaisveneen miehistön herättämisen. Päästyämme Canal Beagleen tuuli nousi saman tien nollasta noin 50 solmuun ja meno oli sen mukaista. Vajaan viiden tunnin kuluttua Sarema oli Chilen puolella Micalvissa kiinni saman ranskalaisveneen kyljessä, josta olimme lähteneet noin viikkoa aiemmin. Saimme “korjautettua” tutkamme, mikä tässä tapauksessa tarkoitti uuden magnetronin hankkimista ja asennusta. Suomen Furuno oli myynyt meille huomattavasti isompaan tutkaan tarkoitetun magnetronin. Olimme ostaneet sen vuonna 2013 varalle lähtiessämme Koillisväylälle, jossa meillä ei luojan kiitos ollut tutkan kanssa mitään ongelmia purjehtiessamme jäiden keskellä. Toimiva tutka tulee olemaan välttämättömyys myös seuraavalla legillämme. 

Olemme hakeneet Suomesta lupaa purjehtia Etelämantereelle useamman kerran. Vielä vuonna 2009 vaatimuksena oli veneen katsastaminen Suomessa eli meidän olisi pitänyt purjehtia ensin Alaskasta Suomeen, minkä jälkeen olisimme ehkä saaneet luvan purjehtia Etelämantereelle. Ehdottamamme US Coast Guardin suorittama katsastus ei olisi riittänyt. Lähdimmekin sitten lievästi suivaantuneina Luoteisväylälle. 

Mutta onneksi byrokratiakin kehittyy, ja lupahakemukset käsitellään nykyisin Tampereen sijasta Rovaniemellä Lapin ELY-keskuksessa vähintäänkin asiallisesti, eikä veneen vieminen Suomeen katsastusta varten ole enää välttämätöntä. Ensimmäisen vuonna 2016 ELY-keskukselle lähettämämme lupahakemuksen jouduimme peruuttamaan, koska kipparin nilkka murtui, ja jouduimme jäämään vuodeksi Eurooppaan. Seuraavana vuonna saimme ELY-keskukselta luvan purjehtia Etelämantereelle, mutta saavuimme vaiherikkaan Tyynenmeren purjehduksemme jälkeen Chileen liian myöhään. 

Viime vuonna haimme lupaa jälleen kerran. Tällä kertaa hakemuksen jättämisen hoiti ensimmäistä kertaa Riitta, joka unohti, että lupahakemuksen käsittelyyn menevien 90 päivän lisäksi lupapäätöstä ja siihen liittyviä asiakirjoja on vielä pidettävä esillä vähintään 60 päivää. Suomesta saamamme lupa astuisi näin ollen voimaan vasta 15.2., mutta Etelämantereen ympäristönsuojelusta annetun lain 6 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan lain mukaista lupaa ei tarvita “toimintaan, johon pöytäkirjan toisen sopimuspuolen toimivaltainen viranomainen on myöntänyt voimassa olevan luvan”.  Chilen lupaviranomainen myönsi meille eilen purjehdusluvan Chile - Antarctica - Falkland Islands.  Lähtö huomenna Kap Hornille ja sieltä Etelämantereelle heti, kun sää sallii!

Puerto Williams 3.1.2019

Puerto Williams

Club Naval de Yates Micalvi

Kanavamatkailu loppusuoralla

Matkalla Puerto Monttista Puerto Williamsiin purjehdimme viikkokausia näkemättä mitään muuta kuin Andien lumisia huippuja, merta ja taivasta. Golfo de Penasin ylityksen jälkeen näimme  ainoastaan kolme muuta purjevenettä, ja 52:sta ankkuripaikasta vain kahdessa yöpyi samaan aikaan toinen vene, paikallinen kalastusalus. 

Niin upeita kuin kanavia reunustavat maisemat olivatkin, niiden samankaltaisuus alkoi jossain vaiheessa turruttaa. Ja vaikka kuinka kiikaroimme rantoja ja vuorten rinteitä, emme kertaakaan nähneet niillä minkäänlaista elämää. Puuduttavaa, totesi Pekka lähes kahden kuukauden purjehtimisen jälkeen siitäkin huolimatta, että olimme suurimman osan ajasta saaneet nauttia harvinaisesta herkusta eli purjehtia myötätuuleen.

Päivän kohokohta oli aina ankkurilahteen meno, monesti delfiinien saattelemana. Laskettuamme ankkurin ja saatuamme köydet kiinni rannan puihin, jäimme (ainakin Riitta) seuraamaan poukamassa asustelevien meille ennestään tuntemattomien hanhien ja sorsien (mm. Chloephaga hybrida, Chloephaga picta, Chloephaga poliocephala,Tachyeres pteneris, Tachyeres patachonicus, Anas sibilatrix) puuhia. Poikueitten koko vaihteli seitsemästä untuvikosta yhteen ainoaan, mistä oli mahdollisesti vastuussa puuman jälkeen Chilen toiseksi suurin petoeläin eli kettu.  

Riitta ihmetteli eräänä aamuna ääneen kuinka ihmeellistä oli, ettei mikään laite ollut mennyt rikki alkumatkan vikasuman jälkeen. Eipäs nyt maalata piruja seinälle!, varoitti Pekka. Ja niin siinä kävi, että kun aloimme nostaa ankkuria kaikuluotaimemme väliaikaiskiinnitys eli peräkaiteeseen kiinnitetty puuseiväs jäi kiinni kelppiin eli merilevään ja katkesi.

Heti poukamasta lähdön jälkeen Pekan aikoessa lisätä kaasua heikon tuulen vuoksi totesimme, että kaasuvaijeri oli poikki. Emme tiedä, onko muilla purjehtijoilla samankaltaisia kokemuksia, mutta meistä ainakin tuntuu siltä, että aina kun olemme ylen tyytyväisiä johonkin asiantilaan ja sanomme sen ääneen, tämä kostautuu tavalla tai toisella. Taikauskoa tai sitten ei, mutta Riitta ainakin lupasi taas kerran muistaa pitää suunsa supussa!

Pari päivää ennen Puerto Williamsia maisemat komistuivat entisestään. Uutta lunta satoi öisin kanavaa reunustavien vuorten huipuille, ja pohjoisrantaa halkoivat useat jäätiköt, jotka toisin kuin Alaskassa eivät olleet ilmansaasteiden likaamia vaan hohtivat kaikki puhtaanturkooseina. Monet jäätiköistä on nimetty Euroopan valtioiden mukaan, muiden muassa Italian, Saksan, Ranskan, Hollannin ja Espanjan. Pohjoisempana ovat myös Finlandia-, Relander-, Lönnroth-, Runeberg- ja Kivi-jäätiköt, Monte Suomi, Sierra Nylandia ja Bahia Kairamo, jotka nimesi 1920-luvun lopulla Tulimaan soita tutkimassa ollut biologi Väinö Auer.

Ylittäessämme alkumatkasta Golfo de Penasia eli toistaiseksi ainoan yöpurjehduksemme aikana ilmeni, ettei tutkamme toiminut. Koska tutkan korjaaminen ei Puerto Williamsissa onnistu, joudumme huomenna purjehtimaan Ushuaiaan. Toisaalta meillä ei ole mitään Argentiinassa käyntiä vastaan, onhan Ushuaia huomattavasti Puerto Williamsia suurempi kaupunki, josta on helppo hankkia ruokatarvikkeet seuraavalle legille. Ongelmana on vain se, että Argentiinasta ei saa tuoda Chilen puolelle mitään tuoretta, kuuleman mukaan ei edes hunajaa??. Täytyy myöntää, että salakuljetus tuntuu tässä tilanteessa houkuttelevalta vaihtoehdolta!

Puerto Natales

Puerto Natales, 19. - 23.12.

Eläimellisiä elämyksiä

Puerto Natalesiin johtavalla väylällä  on muutaman mailin pituinen kapeikko nimeltään Canal Kirke. Kapeikossa on kolme eri väylävaihtoehtoa, jotka ovat toinen toistaan hankalampia: Mal Pasossa virtaukset ovat pahimmillaan 14 solmua, Buen Pasossa 9-12  solmua ja parhaimmassa vaihtoehdossa eli Angostura Kirkessäkin 8-10 solmua. Virtauksiin vaikuttavat sekä vuorovesi että tuulet, joten läpimeno on syytä ajoittaa oikein. Päätimme tämän takia jäädä yöksi lähellä olevaan Isla Jaimen lahteen, josta olisi helppo jatkaa matkaa seuraavana aamuna. 

Matkalla lahteen tuuli alkoi nousta, ja saapuessamme perille tuuli oli jo niin kovaa, ettei meillä ollut mitään mahdollisuutta mennä kiinnittämään köysiä rannan puihin. Laskimme siis ankkurin kohtalaisen keskelle pientä lahtea ja jäimme odottamaan tuulen hiipumista. 

Hiipumisen sijasta tuuli jatkoi nousuaan ja saavutti alkuillasta huippunsa puhaltaen puuskissa 45+ solmua. Vettä tuli kuin saavista, ja puuskat syöksyivät lahden pohjukan muodostamasta tuulitunnelista muutaman minuutin välein kieputtaen ja kallistellen venettä. Onneksi pohja oli hyvä ja ankkuri piti! Tätä röykytystä kesti kaksi vuorokautta, minkä jälkeen saatoimme jatkaa matkaamme Canal Kirken kautta Puerto Natalesiin.

Suhtauduimme alunperin Puerto Natalesissa käyntiin varsin negatiivisesti kahdestakin syystä: se oli selvästi sivussa reitiltämme, ja jouduimme menemään sinne vain ja ainoastaan byrokratian takia eli saadaksemme uudet oleskeluluvat. Edellisestä kokemuksestamme viisastuneina vuokrasimme tällä kertaa auton, jossa oli voimassaoleva kansainvälinen vakuutus, jota ilman emme olisi päässeet rajan yli. 

Otimme auton kahdeksi päiväksi, jotta näkisimme Chilestä muutakin kuin saaristoa. Ensimmäisenä päivänä ajoimme siis  Argentiinaan, kiersimme pienen rajakaupungin ja palasimme samantien takaisin Chileen. Näin oli viranomaisvaatimukset täytetty, ja me saimme uudet 90 päivän oleskeluluvat. Koska päivä oli vasta puolessa, ja ilma oli vaihteeksi mitä hienoin, päätimme ajaa vajaan sadan kilometrin päässä olevaan kansallispuistoon. 

Torres del Paine käsittää kaikkiaan yli 200.000 hehtaaria uskomattoman upeaa luontoa: jylhiä vuoria, jokia, järviä ja jäätiköitä sekä eläimiä, joita emme olisi missään tapauksessa onnistuneet näkemään veneestä käsin. Vietimme kaksi ikimuistoista päivää kuin Liisat Ihmemaassa bongaillen guanakoja, nanduja ja kondorikotkia Andien rinteillä. 

Kun tuli aika jatkaa matkaa kohti Puerto Williamsia, tuuli pisti jälleen kerran aikataulun uusiksi. Olimme onneksemme vuokranneet paikalliselta ankkuripoijun kaupungin vastarannalta, mikä Armadan mukaan on ehdottomasti salmen suojaisin paikka. 

Tuuli alkoi nousta jo lähtöämme edeltävänä iltapäivänä ja koveni iltaa kohti. Myräkkä jatkui läpi yön, ja kun tuulimittari näytti aamulla 58 solmua, totesimme että oli ehkä syytä jäädä Puerto Natalesiin vielä vuorokaudeksi.  

Maihin me emme tosin enää päässeet! 

Puerto Natales, 19.12.

Ankkurointia Patagonian tapaan

Chilen saaristossa on enemmän sääntö kuin poikkeus mennä ankkuriin yöksi. Purjehtijoiden raamatusta Patagonia & Tierra del Fuego Nautical Guide / Mariolina Rolfo - Giorgio Ardrizzi löytyy lukematon määrä ankkuripaikkasuosituksia, niiden koordinaatit, minkä suuntaisilta tuulilta ne antavat suojan, pohjan syvyys, onko pohja mutaa, hiekkaa… ja kiitettävän selkeät sisäänajo-ohjeet. 

Kovien, etupäässä lännestä puhaltavien tuulien takia pelkkä ankkurin pudottaminen ei yleensä riitä, vaan useimmissa tapauksissa vene on lisäksi kiinnitettävä perästä rannan puihin kahdella köydellä. Ostimme Puerto Monttissa etelästä tulleelta S/Y Jorilta kaksi köysirullaa, joissa kummassakin on yli 100 metriä köyttä. Nämä ovat toistaiseksi taanneet meille rauhalliset yöunet. 

   

Ankkurointi patagonialaiseen tapaan tapahtuu seuraavasti: kun ankkuri on ensin pudotettu, Pekka peruuttaa Sareman mahdollisimman lähelle rantaa. Mitä lähemmäksi pääsemme, sitä parempi. Riitta hyppää nyt jollaan ja lähtee kiinnittämään ensimmäistä köyttä rannan puuhun. Köysi olisi saatava kiinni mahdollisimman nopeasti etenkin kovassa ja puuskaisessa tuulessa, mutta tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Merilevän liukastamat kivet, läpitunkematon ryteikkö, lahot puut, piikkipensaat jne. tekevät sopivan kiinnityspuun löytämisen välillä hermoja raastavan hankalaksi. Kun ensimmäinen köysi on saatu kiinni, toisen köyden kiinnittämisellä ei onneksi enää ole samanlaista kiirettä. 

Jos tuulet näyttävät suosiollisilta ja päätämme jatkaa matkaa, soutaa toinen meistä seuraavana aamuna rantaan irrottamaan köydet, ja toinen vetää ne veneeseen. Viimeisen köyden mukana tulevat takaisin myös jolla ja soutaja.

Sitten ei muuta kuin ankkuri ylös ja menoksi!

Verkkokalastusta

Pekka on päättänyt ryhtyä kalastamaan. Suunnitelman mukaan viemme verkon ankkurilahteen virtaavan joen edustalle alavedellä ja haemme kaloja täynnä olevan verkon pois seuraavalla alavedellä. Tähän riittäisi noin 10 metrin pituinen verkko, mutta jouduimme ostamaan verkkoa 100 metrin pätkän, koska lyhyempääkään ei myyty.  Nyt on verkko sekä ala- että yläpauloitettu ja valmis laskettavaksi veteen. Enää puuttuu se sopiva ankkurilahti sinne virtaavine jokineen!

Märkäharjoittelimme verkon käyttöä poukamassa ilman jokea, koska into laskea verkko mereen kävi ylipääsemättömän suureksi. Kalaa ei tullut, mutta tulipahan kokemuksia!

Puerto Eden, 8.12.

Laituri Armadan tyyliin

Koska oleskelulupamme menisivät umpeen runsaan kolmen viikon kuluttua, olimme päättäneet yrittää saada niihin pidennystä matkan varrelta. Joten, kun saavuimme Puerto Edeniin, suuntasimme suoraan Armadan laituriin selvittämään asiaa. Jäi epäselväksi, oliko T-laiturin päässä koskaan ollutkaan autonrenkaita vai oliko Armada väliaikaisesti poistanut ne laiturin reunassa olevista nostokorvista, koska autonrenkaat olivat kauniisti paikoillaan laiturin sivulla, jossa makasi Armadan oma alus. 

Huomasimme nostokorvat vasta, kun oli liian myöhäistä. Tulimme laituriin normaaliin tapaan lepuuttajat veneen kyljellä riippuen, mutta kun lepuuttaja osui nostokorvaan se nousi ylös laiturille, ja näin oli Sareman kylki suojaton nostokorvan hyökkäystä vastaan. Korva raapi maalit kyljestä ja painoi sen pari senttiä sisään runsaan metrin matkalta! 

Kuinkahan monelle purjehtijalle tulee mieleen tarkkailla laiturin reunassa mahdollisesti olevia nostokorvia, ja kenelle tulee mieleen jättää nostokorvat suojaamatta?!! Oikea vastaus ensimmäiseen kysymykseen on Ei yhdellekään, ja oikea vastaus toiseen kysymykseen on Chilen Armadalle! Arvatkaapa harmittaako!!! Emmekä edes saaneet oleskelulupiamme pidennettyä, vaan meidän on mentävä Puerto Natalesiin hoitamaan asia kuntoon. Minkähänlainen laituri meitä siellä odottaa?

Simpukkaviljelmiä ja lohialtaita

Olimme tietoisia Chilen simpukkaviljelmistä, mutta meille oli yllätys kuinka mittavasta teollisuudenhaarasta oikeastaan on kysymys. Viljelmiä näytti olevan joka puolella, sekä väylillä että niiden ulkopuolella. Toisiinsa kiinni sidottuja poijuja oli paikkapaikoin niin tiuhassa, että oli hankalaa löytää reittiä niiden välistä. Eivätkä ne todellakaan kaunistaneet maisemaa! 

Jätettyämme ruuhkaisimmat simpukkapoijuväylät taaksemme saavuimme lohenkasvatusalueelle. Jokaisen laitoksen yhteydessä oli ponttoonien päällä kelluva kerrostalo eli valvontakeskus, josta johti ruokintaletkut verkolla suojattuihin altaisiin. Useimpien valvontakeskusten edustalla oli vähintään yksi entinen kalastusalus eli nykyinen huoltoalus, joka toimittaa kaloille rehut ja miehistölle elintarvikkeet, hoitaa jätehuollon jne. Koko kalankasvatusprosessi on pitkälti automatisoitu ja erittäin tarkasti valvottu. Kuulimme Manilta, että valvonta saattaa mennä niinkin pitkälle, että henkilökunta ampuu heidän mielestään liian röyhkeäksi käyneet merileijonat!

Jo satoja simpukkapoijuja ohittaessamme mietimme, miten ne mahtavat vaikuttaa ympäröivään luontoon. Simpukoille ei kuitenkaan syötetä rehua eikä niitä hoideta antibiooteilla kuten lohia. Joten pitäisikö meidän lopettaa pussilohen syöminen suojellaksemme luontoa? Tähän ei valitettavasti ole yksiselitteisesti oikeaa vastausta, sillä jos kalankasvatus lopetettaisiin (tämä on pelkkää teoriaa tietysti), todennäköisesti useampi tuhat ihmistä jäisi työttömäksi. Ja ainakin osalle heistä ainoa vaihtoehto olisi kalastus, mikä taas verottaisi luonnon kalakantoja entisestään. 

Eli suo siellä, vetelä täällä!

Caleta Ideal, 3.12.

Chiloesta etelään

Jatkoimme Chiloen saarelta kohti Golfo de Penasia eli Kärsimystenlahtea. Sen ylittäminen on ollut säännön mukaan kärsimystä, emmekä valitettavasti olleet poikkeuksia. Viivyimme Puerto Millabússa kolme yötä odottelemassa sopivaa sääikkunaa, mutta kun lopulta lähdimme liikkeelle luottaen GRIB filen tietoihin, taivas alkoi pian mennä pilveen, tuuli nousta ja muutaman tunnin kuluttua kuului VHF:ltä Armadan alueelle antama kovan tuulen varoitus (n. 40 solmua). Päätimme kuitenkin jatkaa lahden ylitystä, koska olimme jo ehtineet ohittaa sopivat suojasatamat. Moottoroidessamme runsaan vuorokauden ryskytyksen jälkeen lahden eteläpuolella olevaan Caleta Idealin ankkuripaikkaan, tuuli loppui kuin iskusta, taivas kirkastui, ja pudotimme ankkurin kirkkaassa auringonpaisteessa. 

Isla Chiloe, 17.11.

Mania tapaamassa

Kiinnityimme Chiloen saaren edustalla olevaan poijuun ja lähdimme jollalla maihin tapaamaan Mania. Pekka oli Puertto Monttissa ottanut naftaliinista runsaat kolmekymmentä vuotta vanhan vaneripohjaisen jollamme ja paikannut sitä Reloncavin laiturilla parhaansa mukaan. Tulos oli vaikuttanut kohtalaisen hyvältä, kunnes laskimme jollan veteen ja lähdimme soutamaan kohti rannalla seisovaa s/y Biribiä eli Manin kotia. Ennen kuin saimme kiinnitysköyden kunnolla irti uimatasosta jollan pohjan ja perävanerin välistä alkoi tihkua vettä. Äyskäriä ei kumpikaan ollut muistanut ottaa mukaan, mutta onhan meillä kourat, sanoi Pekka ja jatkoi soutamista. Veden pinta jollan sisällä nousi pikkuhiljaa, ja paikkaamisesta huolimatta ponttoonit löystyivät silmissä ilman pihistessä niistä ulos. 

Pekka souti nyt hikihatussa, kunnes kymmenkunta metriä ennen rantaa oikean puoleinen hankain irtosi osittain liimauksesta ja hetken kuluttua toisen airon hankain napsahti poikki. Nyt meillä oli käytössämme yksi airo lähes irtonaisessa hankaimessa ja yksi täysin irtonainen airo, joilla yhteisvoimin räpiköimme eteenpäin. Rannan tuntumassa Riitta, jonka jalat olivat jo puolisääreen saakka märät, hyppäsi veteen ja hinasi jollan maihin. Aikansa hyvin palvellut jollamme, josta oli käyttökelpoista ilmeisesti enää vain airot, sai jäädä Chiloen saarelle. Mukavan ja antoisan päivän (saimme hankittua uuden kaikuluotaimen!) jälkeen palasimme viettämään iltaa Saremalle Manin vuotamattomalla jollalla. 

Mani Lassinpoika Suanto, jota Pertti Duncker kutsui ainutlaatuiseksi mieheksi kirjassaan Antarctica, oli Dunckerin kanssa ensimmäinen ja on tällä hetkellä tietämämme mukaan ainoa elossa oleva suomalainen, joka on käynyt Etelämantereella suomalaisella purjeveneellä (Merivuokko). 

Castro, 17.11.2018

Matka alkaa

Lähtö Reloncavin marinasta tapahtui lopulta 11.11. sen jälkeen, kun Pekka oli ensin hakenut ns. zarpen eli lähtöluvan ja Armadan edustaja oli tullut tarkastamaan veneemme. Käytännössä tarkastus tapahtui niin, että tarkastaja seisoi laiturilla (veneeseen nousu oli ehkä liian hankalaa, koska olimme jo ehtineet nostaa astimena toimineen muovilaatikon kannelle) ja kysyi Pekalta ‘Paljonko teillä on vettä?’ ja osoittaen kannella olevia tonkkia ‘Entä kuinka paljon teillä on polttoainetta?’. Pekan vastaukset ilmeisesti tyydyttivät tarkastajaa, koska saimme nyt virallisen luvan lähteä matkaan. 

     Simpukoita keräämässä alavedellä

Pudotimme ankkurin Estero Chopeen vain noin 22 merimailia Puerto Monttista. Matkalla Raymarinin kaikuluotain lakkasi toimimasta. Varaluotaimemme eli Hummingbirdin syvyysnäyttö oli toiminut täysin epäluotettavasti jo muutaman vuoden. Ankkuroitumisen jälkeen kävi ilmi, että Puerto Monttista ostamassamme ja vain viitisen tuntia käytössä olleessa invertterissämme ei toiminut mikään muu kuin puhallin, sähköä se ei enää antanut!

Ilta kului rattoisasti Pekan taistellessa generaattorin paikaltaan pois luiskahtelevan remmin kanssa ja Riitan seuratessa kyläläisten simpukoiden keräämistä ja kiikaroidessa lahden vastarannalla pesivien mustakaulajoutsenten ja Pekan höyryankoiksi ristimien lentokyvyttömien sorsien (Flightless Steamer-Duck eli Tachyeres pteneres) puuhia. 

Kun aamulla valmistautuessamme lähtöön totesimme, ettei autopilotin kompassi antanut signaalia, päätimme jäädä ankkuriin kunnes saisimme ainakin useimmat tekniset ongelmamme selvitettyä. Jäimme Estero Chopeen vielä kahdeksi päiväksi, joiden kuluessa Pekka onnistui elvyttämään vanhan amerikkalaisen invertterimme ja, tyhjennettyään autopilotin kompassin vedestä ja kuivattuaan sen, saamaan kompassinkin taas toimimaan. Kummatkin, kuten ilmeisesti myös Raymarin, olivat matkalla Gambierilta Chileen veneen päälle kaatuneen aallon uhreja. Tällä hetkellä meiltä puuttuu enää toimiva kaikuluotain, jonka toivottavasti pystymme hankkimaan seuraavassa pysähdyspaikassamme eli Chiloen saarella.