Tuesday, 4 July 2017

Amalik Bay 18.6. - 1.7.



Karhuja ja kalastusta

Lähdimme Kodiakin kalasatamasta aikaisin lauantaiaamuna. Koska Shelikoff Straitin salmeen luvattiin sunnuntaiksi NE 25 solmua, jatkoimme yhtä matkaa salmen poikki Alaskan niemimaan puolelle, jossa pudotimme ankkurin Amalik Bayn lahteen vähän puolenyön jälkeen sunnuntaina. 


Seuraava päivä oli harmaa ja tuulinen myös ankkurilahdellamme, joten jäimme veneelle koko päiväksi. Pekka asensi aamiaisen jälkeen suodattimen, jonka läpi kulkee nyt kaikki tankista tuleva vesi, ja korjasi lounaan jälkeen septitankin tyhjennyspumpun. Siinä välissä hän suoritti tuuligeneraattorin hienosäätöä vasaralla. Riitta kävi aina välillä kannella kiikaroimassa rantoja ja näki pensaikossa epätavallisen vaalean karhun. Myöhemmin iltapäivällä rantaa pitkin jolkutteli yksinäinen susi. 


Kuunkierron vaihe ei ole paras mahdollinen karhuja ajatellen. Vesi pysyy nyt aivan liian korkealla, jotta karhut pääsisivät kaivamaan huotrasimpukoita rantahiekasta. Alavesi on alimmillaan noin viikon kuluttua, jolloin toivomme näkevämme enemmän karhuja lahdella. Seuraavat päivät kulutamme venettä siivotessa, luontoretkillä ja kalastellessa. Toivomuslistalla ovat ainakin ruijanpallas, turska ja maukas rockfish (jonka suomalaista nimeä emme vieläkään ole selvittäneet). 

     (merisaukko)

Maanantaiaamuna Pekka sai perämoottorin käyntiin jo neljännellä nykäisyllä (huom. kolmen vuoden käyttämättömyyden jälkeen!), ja niin lähdimme luontoretkelle ja kalaan. Kiersimme Geographic Harborin rantoja, jotka ovat vielä autioita ja tyhjiä karhuista, koska lohi ei ole alkanut nousta kutemaan lahden pohjukassa olevaan jokeen. Seurasimme hetken aikaa valkopäämerikotkan ja korpin välille syntynyttä kiistaa. Korppi oli selvästi sitä mieltä, että kotka oli tullut liian lähelle sen pesää ja se hyökkäsi rohkeasti itseään monta kertaa suuremman kotkan kimppuun pakottaen sen poistumaan paikalta. 


Matkalla vanhaan tuttuun kalapaikkaamme näimme kaksi parivuotiasta karhua, jotka lepäilivät rantakivillä. Mielestämme pennut olivat aivan liian pieniä olemaan yksin. Mitä oli mahtanut tapahtua niiden emolle? Tullessamme takaisin lounaamme eli kolmen rockfishin kanssa, näimme kun samaiset karhunpojat laskeutuivat veteen ja lähtivät uimaan salmen poikki. Emme halunneet häiritä uimareita, joten kiersimme ne kaukaa.


Jäimme ihmettelemään, miksi ne olivat valinneet pisimmän mahdollisen reitin vastarannalle, mutta toisaalta karhuthan ovat hyviä uimareita. Ehkä lähistöllä oli uroskarhu, jota ne joutuivat väistämään. Karhujen aivoituksia on kaiken kaikkiaan vaikea ymmärtää, ja olipa syy mikä tahansa, toivotimme karhunpojille onnea uintireissulle.


Tultuamme ankkurilahdelle näimme rannalla aikuisen karhun, joka oli juuri noussut merestä. Mutta turkin kosteusrajasta päätellen tämä karhu oli ollut ainoastaan kahlaamassa.
Päivän karhukiintiömme oli nyt täynnä, ja meidän oli aika mennä veneelle paistamaan kaloja!


Keskiviikkona ajoimme Geographic Harborin sisälahteen katsomaan miten lahden sinisimpukat voivat. Luontoretken jälkeen menimme kokeilemaan kalaonneamme ja palasimme veneelle mukanamme mukavan kokoinen rockfish. Tosin tällä kertaa kalastus ei ollut aivan helppoa, sillä jouduimme ensin päästämään takaisin mereen kolme kalaa, yhden liian pienen rockfishin ja kaksi ei-sopivaa-syötäväksi kalaa, ennen kuin saimme koukkuun lounaskalamme. Syynä kalastusongelmiimme lienee kuun asento.


Olimme laittaneet kellon soimaan klo 7.00 torstaiaamuna, jotta olisimme (Riitta) kiikaroimassa rantoja sopivasti alaveden aikaan. Lahti oli tällöin kuitenkin niin sakean sumun peitossa, että jatkoimme unia. Kun lopulta lähdimme liikkeelle, kiersimme ensin läheisen rannan kautta, jossa nuori karhu oli kaivamassa huotrasimpukoita, tosin rennon letkeästi makuuasennossa.


Edetessämme rantaa pitkin näimme jonkin matkan päässä pariskunnan, joka oli varmistamassa, että Amalik Bayn lahdella on karhuja myös tulevaisuudessa. Kalaan emme kuitenkaan sinä päivänä päässeet, sillä taivas peittyi hetken kuluttua pilviin ja tuuli nousi niin kovaksi, että katsoimme parhaaksi palata veneelle.


Lähdimme illalla uudelleen liikkeelle, kun vastapäisellä rinteellä näkyi kolme karhua: Riitan Kultaturkiksi nimeämä suuri, vaalea karhu ja kaksi uutta tulokasta, emo ja sen kolmivuotias pentu. Kultaturkki, joka tähän asti oli pysytellyt pensaikon suojissa erossa muista karhuista, oli nyt tiukasti vartioimassa reviiriään. Karhujen välille syntyi lopulta pientä sanasotaa, mutta kuten yleensäkin, yhteenotto päättyi siihen että heikompi, tässä tapauksessa tummanruskea emo, väistyi. 


Ajelehdimme hiljalleen aivan rannan tuntumassa Riitan räpsiessä kuvia. Vettä oli jollan alla niin vähän, että perämoottori oli nostettu ylös, ja Pekka yritti pitää jollaa paikallaan melan avulla. Kun karhuemo lähti hölkkäämään vesirajaa kohti (mielestämme selvästi suivaantuneena Kultaturkille kokemastaan tappiosta), saimme perämoottorin käyntiin ennätysajassa. 


Karhu ei kuitenkaan ollut kiinnostunut meistä, vaan oli päättänyt tulla jäähdyttelemään kuumana käyneitä tunteitaan kylmään rantaveteen. 


Seuraavana aamuna ollessamme tapamme mukaan menossa kalaan näimme rannalla epätavallisen ripeästi askeltavan karhun. Päätimme seurata karhua nähdäksemme mihin se oli matkalla.


Moottoroituamme jonkin matkaa rantaa pitkin karhun tahdissa töyrään takaa tuli näkyviin huomattavasti kookkaampi karhu, joka oli etsimässä huotrasimpukoita rantahiekasta. Karhumme hidasti nyt kulkuaan ja väisti simpukankaivajaa siirtymällä ylemmäs rinteeseen. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt riittävän kaivajalle, joka lähti hitaasti mutta määrätietoisesti seuraamaan karhuamme.


Karhut etenivät jonkin aikaa peräkanaa kunnes karhumme hermot ilmeisesti pettivät ja se kääntyi kohtaamaan ahdistelijansa. Karhut seisoivat hetken vastakkain äristen ja karjuen, mutta eivät käyneet toisiinsa käsiksi. Sitten karhumme nuorempana ja pienikokoisempana perääntyi muutaman askelen, käänsi selkänsä simpukankaivajalle ja poistui hitaasti paikalta. 
Yhteenottoja sattuu lahdella varsin usein karhujen suuresta lukumäärästä johtuen, ja karhut tuntuvat tietoisesti välttävän fyysistä kontaktia. Tärkeää näyttää olevan myös se, että häviäjä poistuu paikalta rauhallisesti eli ikään kuin kasvonsa säilyttäen. 


Juhannusaattoaamu valkeni pitkästä aikaa kirkkaan aurinkoisena ja tuulettomana. Päätimme lähteä lounaan jälkeen Geographic Harboriin katsomaan olisiko lohi jo alkanut nousta kutemaan laaksossa olevaan jokeen. Ilmeisesti ei, koska joen partaalla ei näkynyt ainuttakaan karhua. Tosin matkalla joelle näimme parikin karhua, jotka olivat tulossa samaan suuntaan. Voisikohan tästä vetää sen johtopäätöksen, että lohen nousu on vain päivien kysymys?


Alavesi on nyt juhannuspäivänä alimmillaan (yläveden ja alaveden välinen ero on runsaat neljä metriä), hiekkarannat ovat paljastuneet huotrasimpukankaivajille, mutta paikalle on ilmestynyt vain kolme karhua. Kymmenisen vuotta sitten vastaavana ajankohtana lahden rannoilla oli parhaimmillaan parikymmentäkin karhua kaivamassa simpukoita. Nyt on varmistunut asia, joka huolestutti meitä jo vuonna 2014, jolloin olimme lahdella edellisen kerran. Silloin lahden pohja oli paikkapaikoin aivan valkoisten simpukankuorten peitossa eli simpukat olivat kuolemassa. 


Haastattelimme tällöin paikalla olleita puistonvartijoita, jotka kertoivat, että syytä simpukoiden kuolemaan oltiin tutkimassa. Heidän mukaansa sekä vedestä että maaperästä oli otettu näytteitä, joiden avulla pyrittiin selvittämään oliko syynä jokin tauti, saasteet, meriveden lämpeneminen tms. Emme tiedä, onko syy selvinnyt, mutta ilmeistä kuitenkin on, ettei huotrasimpukkakanta ole (ainakaan vielä?) elpynyt.


Onneksi kaikkiruokaisille karhuille riittää lahdella ravintoa ilman huotrasimpukoitakin. Niiden ruokavalioon kuuluvat mm. kasvit, marjat ja sienet, ja kaikkein tärkeimpänä jokiin nousevat rasvaiset lohet, joilla ne lihottavat itsensä talvehtimiskuntoon. 


Amalik Bayn lahtea ja viereistä salmea laskuveden aikana erottavalla hiekkakumpareella makasi eilen epätavallisen vaalea karhu, tai siltä se meistä ainakin alkuun näytti. Veneellemme, noin parin sadan metrin päähän, eläimestä näkyi vain selkä sen pysytellessä makuuasennossa. Nostaessaan hieman päätään, tuli sen siluetista kuitenkin mieleen lähinnä koira. Kun eläin lopulta nousi jalkeille ja lähti tulemaan lähemmäs rantaa, totesimme kiikaroivamme sutta.

Huom. ei laivakoira Latte vaan susi

Viimeiset kuusi päivää sade ja puuskittainen tuuli, joka hetkittäin nousee 50+ solmuun (25 m/s), ovat pitäneet paitsi meidät myös lähes kaikki karhut pois rannoilta. Sääennusteen mukaan tuuli heikkenee lauantaina, jolloin tarkoituksemme on nostaa ankkuri ja palata Kodiakiin, jossa toivomme saavamme viimeisimmän ja toivottavasti viimeisen tietokoneongelmamme selvitettyä.


Lauantaiaamuna ennen lähtöä teimme vielä nostalgisen Amalik Bayn kierroksen. Ajoimme ensin lahden pohjukkaan kuvaamaan Ahkeraa, karhua, jonka olemme nähneet rannalla kaivamassa sitkeästi simpukoita joka ikinen päivä satoi tai paistoi. Nyt se oli laskuvettä odotellessaan nauttimassa kasvisruokaa rantapensaikossa.  


Hieman kauempana istui valkopäämerikotka rantatöyräällä. Kotka, jonka kuvaaminen on usein ongelmallista, malttoi nyt istua kauniisti paikallaan, kunnes kameran asetukset oli saatu suunnilleen kohdalleen ja jäähyväiskuva otettua.


Sitten moottoroimme lahden toisella puolella olevan korkean saaren kupeeseen. Ylhäällä kalliolla on valkopäämerikotkan pesä, josta halusimme ottaa vielä kuvan. Juuri kun Riitta oli tarkentamassa pesän lähellä olevaan kotkaan, näyttöruutuun ilmestyivät yht’äkkiä myös karhuemo ja pentu!


Karhuemo, jonka olimme nähneet aiemmin rannalla kolmen talvella syntyneen pentunsa kanssa, oli löytänyt pesueelleen erinomaisen turvallisen paikan saaren huipulta. 

Viimeiset kuvat oli nyt otettu, oli aika palata veneelle, ja suunnata Sareman keula kohti Kodiakia.

No comments:

Post a Comment